Olen Kaarina, yli 70 v, samoja ikiä kuin muutkin sodan jälkeen syntyneet. Ihan tavallinen eläkeläinen, joka ihmettelee maailman menoa, esim:
60-lukuhan oli ihan just, eilen melkein. Kukaan meistä ei oikein ymmärrä,
mitä aika on, mihin se menee, mistä se tulee. Minne katosivat ne vanhat hyvät ajat, miten ihmeessä ne aina katoavat? Oliko jo nyt meidän vuoro huokailla, miksi nykynuoriso on niin kummallista, niiden musiikki esimerkiksi on nyt mitä
on, harrastuksista, pukeutumisesta ja tyylistä puhumattakaan. Mihin me tarvitaan tekniikan ihmeitä, miksi elämä ympärillä muuttuu koko ajan. Miksi, miksi? Eikä kukaan meistä tiedosta, että elämä on aina
muuttunut, kehitys kehittynyt, nopeus nopeutunut, asiat moninkertaistuneet. Yksi pieni asia on aina johtanut toiseen, toisiin, moniin, eteenpäin.
Minä en pidä tätä kotisivua muodin enkä muodon vuoksi, en kokkaile,
enkä ompele. Minä kirjoitan. Kirjoja ja kolumneja (blogi!!!) ihan mistä tahansa. Kaikki maailman sanat on jo käytetty kaikissa kokoonpanoissaan ja yhteyksissään, kaikilla kielillä. Silti niitä vain suolletaan lisää
ja lisää, uudestaan ja uudestaan. Joku pakko kai se on. Sanat ovat ainoita, joilla ihminen ilmaisee itseään. Teot puhuvat puolestaan ja kuvat, tietenkin, mutta sanat ovat silti tärkeimmät: niillä selität, puolustelet,
anelet, imartelet, tuuletat, ivaat, lyöt vyön alle, ylilyöt, vääristelet, syyllistät, tunnustat, ilmaiset vihasi. Ilmaiset kiintymyksesi ja ...rakkautesi.
Tarjoan sinulle siis sanoja.