Tänään ajattelin...

eli tarkoittaa mitä? Tikanpojanko puuhun vaiko sinut asialle pihan perälle?

Naapurin lapsenlapsi tässä takavuosina, noin 5-vuotiaana,  kulki pihan poikki tuonne mökin vierestä lähtevälle luontopolulle ja kyseli, mahdanko minä ollenkaan arvata, mikä häneltä taskusta pilkistää. Enhän minä sitä arvannut, vaikka tiirailin. "Se on suurennuslasin varsi, aion tutkia vähän noita sammalia tuolla polun varressa". Luonto kutsui lasta! Tänään Ilkka Kivi kirjoitti Hesarin kolumnissaan pelkäävänsä, että kasvattaa tyttärestään luonnon saattohoitajaa. Luonto kun on kuolemassa vinhaa vauhtia. Ei kasvata, sanon minä. Vaan juuri tällaiset sammaleista ja linnuista kiinnostuneet nuoret ovat niitä, jotka varmasti tarttuvat toimeen, ennenkuin on liian myöhäistä. Edellyttää tietenkin että me jo teemme jotain, pääsemme ainakin sopuun niistä hiilinieluista sekä metsän ja kasvien kasvatuksesta yleensä.

Pihallamme kasvaa puu, väärässä paikassa. Eihän se vielä haittaa, mutta ensi vuonna jo saattaa olla häiritsevä näköeste järvelle. Pieter sanoi sen kyllä siitä kaatavansa, mutta kun puun kaataminen hänestä on yleensäkin kamalaa. Elävä olento, jonka puolesta me vaan päätetään, että se ei saa olla siinä. Kun oltiin Sequoian kansallispuistossa Kaliforniassa ihmettelemässä jättiläispuita, kuultiin tarina yhdestä metsätyömiehestä, olikon se nimeltään Boole, joka yhtäkkiä työn tohinassa teki lakon. Tajusi, että nyt tässä vaan kaadellaan muina miehinä jonkun lomamökkiä varten historiallisia puita, ehkä tuhansia vuosia vanhoja. Pokasaha pysähtyi siihen, yksi jättipuu sai hänen nimensä ja se me haluttiin nähdä ja nähtiinkin. Karhut vaan kurkkivat meitä jostain piiloistaan. Jättipuut säästettiin, alueesta tehtiin kansallispuisto.

Päätinpä tässä kerätä kuusenkerkkiä. Jos tekisi hilloketta ja mehua. Mikä homma! Siis kerääminen. Nuo kerkäthän ovat kuusen osa. Eivät hedelmiä, jotka se tiputtaisi kuitenkin aikanaan, vaan niistä se kasvaa. Marjoja saa poimia, nehän ovat ihmisten ja lintujen ruokaa, Mutta mitä kuusi tykkää siitä, että nypin sen ilolla kasvattamaa oksaa? Pyytelin anteeksi ja poimin. Minähän oon vähän sellainen puunhalaaja luonteeltani. Kiittelen aina  puuta, johon tukeudun, kun laskeudun jyrkkää mäkeä. Kotona juttelen kasveille, että nyt mamma tuli, nyt tulee vettä! Tosin ne varmasti ilahtuvat myös, kun aistivat kälyni tulevan ovesta, hänhän tulee myös juottamaan! (Tässä yhteydessä en edes kerro Wayasta: sehän saa hepulin, jos mainitsen uloslähtiessä kälyni nimen. Vetää vimmatusti, ihanaa, nyt on kunnon metsälenkki tiedossa! Luonto kutsuu!) 

Sainpa kuitenkin pussillisen kuusenkerkkiä poimittua. Niitä sitten keittämään. 

Paloivat pohjaan, pah. Kehtaanko tunnustaa huomenna kuusille, että tuli susi, pilasin heidän kallisarvoiset poikasensa. Ei kun tunteettomasti vaan, uusia hakemaan! Näin ne on maailman kirjat. 

Ihmetytti näitten kerkkien kohdalla luonnon kummallisuus: ollaan saman perheen lapsia, kasvetaan vieretystin, samalla alustalla, toisessa isot kerkät, toisessa pienet tai ei ollenkaan. Onko se ihan niinkuin ihmislapsissakin: saman perheen lapsista toisesta tulee muurari, maalari tai edes hanslankari ja toisesta hamppari? Mistä se pieni ero johtuu, joka saa aikaan ison eron lopputuloksessa?

PS. Eläimet, niitäkin tapetaan ja syödään. Mitä minä nyt kuusenkerkistä! Voisi kuvitella, että olen kasvissyöjä. Valitettavasti en ole, pyrin vain aktiivisesti olemaan ajattelematta asiaa.

 

Tänään oli Hesarissa hyvä mielipidekirjoitus "Miljoonien ihmisten yhteisö ei synnyt ilman riitoja", joku Ville Kari-niminen henkilö Pariisista siinä muistutteli, mitä jo eläessään arvostettu kirjailija Victor Hugo oli 170-180 vuotta sitten ennustanut Euroopan tulevaisuudesta. Joskus olisi oleva aika, jolloin Euroopan kansat yhtyisivät ja muodostaisivat eurooppalaisen veljeskunnan. Luodit ja pommit vaihettaisiin äänestyslippuihin. 

Nyt on se aika. Miten vähän aikaa on koko historian näkökulmasta vasta kulunut ensimmäisestä, saati toisesta maailmansodasta ja ollaan jo näin pitkällä. Brexit on väärä tie, se olisi iso askel taaksepäin Britannian osalta ja meidän muidenkin. Toivottavasti he vielä ehtivät tulla järkiinsä. Tietenkin on erimielisyyksiä ja tiukkojakin vääntöjä, mutta kun on kuitenkin yhdessä pystyttävä vastaamaan globalisaation tuomaan tulevaisuuteen ja ilmaston muutokseen (nuoret ei turhaa lakkoile ilmastotalkoiden puolesta!), kansainvaellukseen, joka joidenkin ennusteiden mukaan on vasta alkamassa, on mielestäni ainoa tie säännöstellä asioita yhtenä maanosana, naapureina, jotka jo vuosisatoja ovat jakaneet yhteisen arvomaailman. 

Meillä on kauhistuttava kehitys meneillään USA:ssa, meillä on jännitteitä Venäjän suunnalta, Kiinasta ja Pohjois-Koreasta.  Miten mahtaa olla tulevaisuus muiden maaosien kanssa! Arktiset alueet? 

Nyt kun nyt May erosi, mikä mahtaa olla brexitin tulevaisuus? Miten siellä kukaan muukaan saisi aikaan sopimusta, joka miellyttäisi sekä EU:ta että Britannian parlamenttia? Elämme -niinkuin aina -jännittäviä aikoja. 

Pakolaisvirrat? Rajat kiinni-systeemi on kestämätön pitkällä aikavälillä. Kuka lähtisi kotoaan, jos asiat olivat tolkullisela tolalla. Nälkä ajaa pois, pelko ajaa pois, kuolemanvaara ajaa pois. Jokainen sieltä lähtevä ja tänne pyrkivä on jonkun äidin lapsi ja jonkun lapsen vanhempi tai sisar ja veli. Jokaisella on historiansa ja vaiheensa. Jokainen jättää jotain taakseen ja tulee enmmän tai vähemmän traumatisoituneena anomaan turvapaikkaa ja oleskelulupaa. En minäkään tykkää yhtään siitä, että kasvot peitettyinä  (tai edes hiukset) tullaan ostoksille  kauppoihin tai jonottamaan terveyskeskukseen. Juuri hiljattain oli Joensuun Lidlissä rouva, jolla niqabin virkaa teki paksu tavallinen kaulahuivi, niin että silmät vain näkyivät ja mies siinä tietysti  polleena saapasteli vieressä pää ihan paljaana jumalansa silmäin alla. Otti se minua päähän, kiukutti ihan, mutta en ilmeelläkään näyttänyt, koska se ei oikeasti ole minun ongelmani. Eikä uhkaa henkeäni tai terveyttäni millään tavalla.Pirkko Arstila aikoinaan arvosteli jotain kireissä rikoissa pasteeraillutta neitokaista (muistattehan: rikoo on riskillä ruma), mutta ei se ole minun tai Pirkon ongelma. Esteettistä silmää voi kirvellä ja asiaa täytyy saada oman sielunsa keventämiseksi arvostella, mutta siihen se sitten jääköön. Eli kasvot peitettyinä, burka yllä tai miten vain, näillä ihmisillä on omat tapansa ja arvonsa, mutta niin kauan kuin hyväksyvät meidän  tavat ja lait ja säännöt, no hätä. On tietenkin aina tapauksia, jossa ei ole ymmärretty, on ylitetty rajat, ei ole vielä sisäistetty uuden maan vaatimuksia, oikeuksia ja velvollisuuksia. No, se siitä, etten innostu liikaa. 

Mutta sitten luin kauniin kirjoituksen  Hesarin Kuukausiliitteestä (lehti ei vaan millään ota vetääkseen enää ihan samalla tavalla, kun Ilkka Malmberg on poissa), Maarit Feldt-Rannan jäähyväiset. Jäähyväiset eduskunnalle, politiikalle, maailmalle.  Tuija Pallasteen kirjoitus Liisa Takalan hienoine kuvineen. Tuli käsitys hienosta ihmisestä, joka ilmeisesti todella on pistänyt itsensä likoon paremman maailman puolesta. Maarit on lähtöisin melko ankeista oloista, äiti jakoi postia ja isä oli kotona, koska oli sokea. Artikkelin mukaan 60-luvulla sitä vammaisena oli miltei automaattisesti työelämän ulkopuolella. Peruskoulun tulo oli Maaritin mielestä hänen pelastajansa, tarjoutui tasavertainen mahdollisuus koulutukseen, vaikka olikin köyhä. Kyllä se varmasti niin on ollut, peruskoulu on luonut pohjan maamme tunnetulle know-how:lle.Kaiken kaikkiaan hieno hyvästijättö. Maarit vaikuttaa tyyneltä väistömättömän edessä. Hän kokee eläneensä täyden ja rikkaan elämän. 

Politiikkako likaista peliä? Kyllähän sitä suhmuroidaan, tulee ilmi korruptiota ja peittelyä, mutta neuvoteltava vain on. Niin valtion kuin EU:n ja koko maailmankin tasolla. Päätettävä asiosta, tehtävä kompromissejä. Toivottavasti RInne saa täällä omassa lintukodossamme neuvoteltua hyvän hallitusohjelman, jota enemmistö voi kannattaa. Lycka till!

 

Cirque du Soleilta! Esittivät Harwall Areenalla  jokunen päivä sitten sellaisen ihmeellisen shown, Toruk - Avatar. Avatar-elokuvan olin nähnyt, siinähän on jonkinlainen toinen todellisuus johon joku halvaantunut kaveri - oisko tämä ollut lentajä tai astronautti - joutuu, vuorottelee sitten meidän reaalielämän ja sen toisen avatar-elämän välillä, kunnes päättää valita avatar-elämän. Siellä jalat toimivat, pystyy mihin vaan. No niin kyllä pystyivät nämä sirkuksen taituritkin! Jos etsit youtubesta nimillä Toruk ja Avatar ja Cirque de Soleil, näet palasen tätä lumousta. Pääset käsitykseen.

Sirkustaiteilijat, jotka tekivät mitä tahansa voltteja noin vain, kieppuivat ilmassa ja rakenteiden päällä, seinustoilla, putosivat ja kiipesivät olivat tietenkin uskomattomia, mutta se tekniikan määrä ja sulavuus! Se hämmästytti minua miltei vielä enemmän. Milloin oli tulta, milloin valtavat vesimassat syöksyivät näyttämön yli vieden mukanaan nuo siniset olennot (esiintyjät olivat sinisiä iholtaan = tiukat ihonnäköiset trikoot). Oikeasti ei ollut tulta, eikä ollut vettä, mutta melkein saattoi uskoa, että oli. Lapset varmaan uskoivat.

Ajatteles sitä hetkeä, kun sinulla vasta alkaa hahmottua päässäsi idea. On kymmenittäin taitavia akrobaatteja valmiina panemaan itsensä likoon, voisi sanoa henkensä uhalla (ei siellä mitään turvaverkkoja ollut), lukuisia taitavia insinöörejä ja teknikoita, jotka tietävät kaiken hydrauliikasta, sähköstä, valoista, kuvista jne. Ja siitähän se sitten lähtee, vai mitä? Lopulta sinulla on esitys tai pari kakenmaailman areenoilla. Se vaan sitten pystytetään sinne, tuosta vaan, varmistetaan, että joka mutteri on kiinni, sähköt on yhdistetty, piuhat kestää jännitteen, mikään ei prakaa, jokainen nappula ja lamppu on paikallaan ja käyttäjä niiden ohjaimissa, jokaisen esiintyjän vähäisinkin sukka ja poskipuna oikealla paikallaan, backstagella ei riidellä eikä  elämöidä, ei törmäillä toisiinsa eikä sähköjohtoihin, ei uhitella, vaan hermo pitää, luottamus on vahva. Esiintyjät, jotka näyttävät hyppivät umpimähkään ylös ja alas, törmäilevän toistensa keihäisiin, tietävät oikeasti täsmälleen, missä mennään, mistä toinen ohitetaan tai otetaan kiinni.

Aivan mahtavaa. Esitys (parti tuntia) oli todella lumoava, noitarummut pärisivät taustalla kaiken aikaa, oli hämärää, valoilla ja kuvilla saatiin monenlaista tunnelmaa aikaan, joskus laulettiin, välillä puhuttiin jotain käsittämätöntä avatar-kieltä, selostaja (joka muka kertoi omaa tarinaansa, miten hänestä tuli kauhistuttavan Toruk-linnun valtija) kertoi englanniksi, tekstitys oli suomeksi. Super super esitys.

Mutta Cirque du Soleilhan onkin ihan toista maata.

 

 

 

 

Kun joku elämään vaikuttanut ihminen kuolee, muistot tulvivat mieleen. Tässä iässä noita toiseen ulottuvaisuuteen muuttaneita alkaa jo olla melkoinen määrä. 

Hiljaittain heidän joukkoonsa liittyi ensimmäinen poikaystäväni, hän asusti (ainankin talvet) Floridassa, jossa hän nyt myös kuoli.  Vammaisurheilija. Legandaksikin mainittu uutisvälineissä. En tiennyt ihan tuosta menestyksen määrästä, kun niin huonosti seuraan urheilua, vammaisurheilua tuskin senkään vertaa (hyi minä!). Kymmenen mitalia olympialaisista ja nelisenkymmentä arvokisamitalia kaikkiaan. Melkoista! 

Olin Ruotsissa piikomassa sinä kesänä, kun hän joutui auto-onnettomuuteen ja halvaantui kainaloista alaspäin. Oli ollut puhe, että hän tulisi minua Turkuun vastaan, kun pestini loppuisi, ajettaisiin yhdessä  Kuopioon,  mutta sitten tulikin hänen isältään kirje, että näin oli käynyt. Ihan kauhea juttu. Eihän sellaista tapahdu! Ei minulle, ei meille, ei ystäville eikä sukulaisille. Ne on vaan jotain lehtijuttuja. Olin tietysti onneton, mutta eniten olin onneton hänen puolestaan, en itseni. Miten hän selviää elämästä? Turha on rukoilla ihmeparantumista, sellaiset on tarinoita. Faktat on faktoja. Muistan, kun hänen eläkettään anottiin, taisi olla jostain vakuutusyhtiöstä (hän oli kuskaamassa urheilijaporukkaa Ouluun, kun auton käsijarru hirtti kiinni, varmaan oli urheiluseuran vakuutus, elli sitten auton kasko), kysyttiin ammattitoiveita, joita oli ollut. Voimistelunopettaja. Siitä todellakin oli ollut puhetta. Itsellä ei ollut siihen aikaan vielä aavistustakaan mitä haluaisin, eikä myöhemminkään. Elämä tarjosi sittemmin kyllä ihan kelpo ratkaisut.

Mutta poikaystävän suhteen olin alusta alkaen tiennyt, ettei tämä seurustelu ole sen kummempaa, ei hän ollut se Mr Oikea minulle, mustasukkainen, pinnallinen, huulenheittäjä. Ihan kiva kaveri, mutta jollekin toiselle varmaan ok. Itsellä oli tähtäimessä ihan muuta, mutta kun olin sellainen tosi ujo ja säikky neitokainen, sain kai jotain  itseluottamusta siitä,  että joku tällainen tyyppi oli kiinnostunut minusta. 

Vanhemmat eivät päästäneet minua Ouluun katsomaan häntä. Siellä hän oli sairaalassa monta kuukautta, oisko ollut peräti puoli vuotta. Myöhemmin äiti selitti, että he niin pelkäsivät, että alan sairaanhoitajaksi hänelle. Sehän se oli, kun äidin kanssa ei voinut puhua. Ei todellakaan voinut. Jos olisi vastaa tilanne omaan tyttären kanssa, asia käännettäisiin nurin ja oikein moneen kertaan, vatvottaisiin pohjia myöten.  Minulla onkin supertytär, jota minun äidilläni ei tainnut olla.

Kun kaveri kotiutui Kuopion sairaalan kautta ihan omaan kotiinsa, aloin käydä siellä joka päivä koulun jälkeen. Pojan vanhemmat olivat todella ihania, heillä taisi olla toiveensa minun suhteeni. Niinpä aloin olla aika tukalassa tilanteessa -arvaat varmaan! Miten päästä eroon, selittää nätisti, että tämän romanssinpoikanen on ohi. Todella noloa, todella ikävää! MITEN selität halvaantuneelle, että minä en tuota, että me ei tuota enää, tuota... Eräs henkilö keksi siihen enemmän tai vähemmän luovan ratkaisun. Mutta kyllähän se otti koville. Taaskaan en surrut itseni puolesta, häpesin kyllä, mutta enhän ollut alun alkaenkaan  mitenkään rakastunut. Ja kun ei mistään rakkudesta hänen kanssaan koskaan oltu edes puhuttu, mutta silti. Ja ne vanhemmat. Mikä kavala petturi minä mahdoinkaan olla heidän silmissään. Surin kaverin puolesta ja hänen vanhempiensa. Heillä kaikilla on ollut tosi rankkaa ja minä en suinkaan ollut keventänyt taakkaa. 

Huono omatunto ei ole mukava seuralainen. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: sääli on sairautta. Toisen kohtalo ei ole minun kohtaloni. En ole ihan varma, menikö hän koskaan naimisiin, olin  jossakin vaiheessa tietävinäni, että olisi ollut. Kuolinilmoituksessa olevat kolme henkilöä perheineen ovat ihan tuntemattomia samoin kaksi naista, joiden nimet myös ilmoituksesta löytyvät.  Ainoa tuttu nimi löytyy s-postista, johon on pitänyt ilmottautua muistotilaisuuteen osallistumisesta, ilmeisesti hänen veljensä vaimo.

eli nimi on enne. Näin sanoivat ennen vanhat roomalaiset. 

Archie - Bunker tai Leach. Vaiko Master, joka kuulema on Sussexin herttuparin esikoisen titteli. Jos ei ole prinssi, on master.  Joka tapuksessa Archie (lyhennys nimestä Archibald, joka tarkoittaa rohkeaa)...eikös se kuulosta vähän nololta?  Archie Bunker sen sijaan ei ollut nolo ollenkaan, ainakaan ei omasta mielestään. Kaikki muistavat tämän mainion tyypin, jolla oli oma tuolinsa, johon kukaan ei saanut vanhingossakaan istua, joka oli rasisti siihen aikaan, kun Amerikassa rehotti rasismi ihan valtoimenaan (taitaa rehottaa vieläkin). Niin, rasismista puheen ollen, jos et vielä ole nähnyt elokuvaa Green Book, suosittelen todella!

Kuka muu oli nimeltään Archie? Archie Leach, Bristolista kotoisin? No sehän oli Cary Grant. Tuo kaikkien aikojen komein ja hurmaavin näyttelijä. Ajattele nyt, miltä kuulostaa Archie Leach, ei komealta ollenkaan. Vähän nynnykältä, vähän hailakalta, koomiseltakin. No Cary Grant oli mahtava näyttelijä, myös komedianäyttelijä, mutta ei ilveilijä niinkuin  esimerkiksi Steve Carell tai Steve Martin tai Jim Carey, ne naamanvääntelijät. 

Mutta miten Cary Grantistä tuli Cary Grant. Tahdon- ja LSD:n voimalla. Hiljattain tuli dokumentti hänestä. Aikamoinen kohtalo. Äiti ei vain yhtenä päivänä tullut kotiin eikä hänestä oikein puhuttu sen koommin. Archie poika oli 11 v. ja yhtäkkiä katoaa äiti. Lopulta poika uskoi ja kuvitteli, että äiti oli kuollut. Sitten hävisi isäkin, muutti pois ja perusti uuden perheen. Archie kasvi isovanhempiensa hoivissa (muistaakseni isän vanhempien). Mitenkä selviät tuosta? Huonotkin vanhemmat saattavat sinulla olla, joskus jopa traumatisoivat, mutta vanhemmat kuitenkin. Mutta että sinut hylätään. Tuosta vaan, ilman selityksiä. Ihan kuin sinusta ei olisi väliä, olisit ilmaa.

Erinäisten vaiheiden jälkeen poika oli onneaan koettamassa Amerikassa. Sitkeästi, sinnikkäästi. Kävi viikoittain LSD-hoidoissa. Yksi hoitokerta valvotusti, psykiatrin vastaanotolla, oli Carylle elinehto, en muista kuinka pitkään. Taisi siinä olla joku väliaikakin, muutama vuosi ja sitten taas. Siis kyse on sellaisesta tripistä, jossa ei olla luisumassa huumeiden käyttäjäksi, vaan jolla laajennetaan tajuntaa ja puretaan traumoja. Sitähän ovat suomalaisetkin lääkärit moneen kertaan yrittäneet saada luvalliseksi myös meillä. Vielä ei ole Valvira suostunut.

Siinä sivussa Carystä oli kasvanut vuosi vuodelta komeampi ilmestys, hyvä näyttelijä kaiken lisäksi. Hitchcockin suosikkinäyttelijänä myös tunnettu. James Bondinkin roolia hänelle oli tarjottu, Ian Fleming oli ajatellut nimenomaan häntä Bond-kirjoja kirjoittaessaan (sanoo Wikipedia, jos sitä uskomme ja miksemme uskoisi, Uutisvuodon Peter Nymania lainatakseni.)

Ulospäin ei näkynyt jälkekään traumoista, mutta ehkä se kuitenkin kertoo jotain, että avuoliittoja kertyi kaikkiaan viisi, useimmat vain muutaman vuoden. Näissä eroissa Caryn äidillä oli osuutensa. Cary pelkäsi koko ajan, että hänet jätettäisiin ja siksi hän tavallaan työnsi vaimojaan pois. Ettei sitten sattuisi, kun vaimo kuitenkin jättäisi. Muistaakseni viimeisin aviovaimo oli paljon nuorempi, mutta lopulta Cary vakuuttui, että kyseessä oli tosi rakkaus. Joka päättyi Caryn kuolemaan v. 1988. Mutta mikä sinnikkyys ja usko itseensä, vaikeudet on luotu voitettaviksi-asenne! Miten monen lahjakkuus jääkään ikuisesti varjoon, kun se itsetunto vain piileskelee jossakin!

Äitinsa Cary löysi 20 v. myöhemmin, isä oli jo kuollut. Äiti oli ollut koko ajan mielisairaalassa ja pelkästään miehensä lausunnon perusteella (vaimoa viiraa päästä). Cary haki hänet pois ja huolehti hänestä taloudellisesti, tapasi myös niin usein kuin pystyi. 

Kyllä äiti on ihmiselle tärkeä. 

Uusimmat kommentit

tänään | 20:06

Voi kiitos Liisa! Oli ihana pitää kursseja, kun kaikki olivat niin vastaanottavaisia ja olin itse innostunut niistä asioista. Terv. Kaarina

...
tänään | 18:56

Katselin ET:n vaatekuvia ja tulit mieleeni vuosien takaa, iloisena, reippaana, huumorintajuisena, selkeäsanaisena - arvaatko?
OAJ:n monilla, monilla kursseilla

...
11.04 | 13:57

Kiitos Kaarin. AIVAN kelvot pohjat, nyt vain näkymä ns. ETUsivustasi.

...
26.03 | 15:30

Luit ja itkit, itkit ja luit... Niin Sinulta kuullostavaa! (y)

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS