Tänään ajattelin...

Viimeisimmät meleenpainuneet ovat Hillary Clintonin elämä sekä Gorbatsovin vaiheita valottanut. Nykyään ei voi mihinkään luottaa, josko miten valehdellaan ja kaunistellaan, mutta minäpä silti luotan.

Millaisia pöyristyttäviä valheita Hillarystä kerrotiinkaan Amerikan kansalle ja meille muillekin. Jotkuthan uskoivat niihin tälläkin puolella Atlantin. Sain kyllä vaikutelman, että siinä on nainen, joka jo nuoresta pitäen halusi - ei valtaa, vaan oikeudenmukaisuutta ja oikeina pitämiensä asioiden edistämistä. Jännä, että se on aina joidenkin mielestä vallanhimoa, kun joku osaa ja uskaltaa. Vallanhimo tunkee ryskien esiin niillä, jotka eivät mitään ymmärrä tai mistään välitä, uskallusta kuitenkin on vaikka pieneen kylään. Joskus isompaankin. 

Miten erilainen olisikaan maailma nyt, jos kilvan olisi voittanut Hillary eikä tuo sivistymätön, omahyväinen, valehteleva moukka. Tulevissa vaaleissa toivon mukaan viisaampi voittaa. Vaikka kun tiedämme jotain Amerikasta, se huonompikin vaihtoehto saattaa taas toteutua. Jotkut tuntemistani amerikkalaisista, jopa suomen-amerikkalaisista kun edelleen kannattavat avoimesti Trumpia. Amerikassahan tästä asiasta ollaan avoimia, se kun on joko-tai-maa.

Sitten se Gorbatshovin vaiheista kertonut dokkari. Politiikkaa liian vähän ymmärtävänä en aikoinani voinut käsittää, miten hänet niin äkkiä syrjäytettiin. Olin naivisti kuvitellut niiden aikojen olevan jo ohi, jolloin joku äkkiä sairastui ja vetäytyi Krimille ja tilalle patsasteli taas joku pömpöösi kalkkis. Gorbahan laittoi alulle ihan uuden ajan Neuvostoliiton historiassa, oli suosittu kotona ja ulkona. Eka kertaa vaimokin oli kuvassa mukana. Dokkarissa veteraaniohjaaja Werner Herzog haastattelee Gorbatshovia (89 v) ja käydään läpi koko ura, on pätkä myös hänen itsensä salaa nauhoittamasta videosta niiltä päiviltä, kun hänet on syrjäytetty ("sairauden" vuoksi estynyt hoitamasta virkaansa) ja Jeltsin on päättänyt näyttää, että hän tässä on se varsinainen vallankumouksen sankari. Miten tolkussaan Gorba onkaan haastattelussa! Entä, jos hän olisikin saanut jatkaa, Neuvostoliitto ei olisi hajonnut, vaan muuttunut demokratiaksi... Meillä olisi nyt erilainen naapuri.

Jeffrey Epsteinistakin kertovan dokumentin katsoin. Jopas olikin tyyppi! Ilman taustoja ja tutkintoja luikerteli talousmaailman huipulle ja hienostopiireihin, varastamalla ja pyramidihuijauksilla kahmi itselleen miljardiomaisuuden. Ja tämä järkyttävä addiktio nuoriin tyttöihin, sen hän on saattanut jakaa monien kanssa! Siitäkö syystä hänet vaiennettiin vai raha-asioiden? Miten moneen kertaan Epstein onnistuikaan jioten merkillisesti välttämään lain kouran. Tuomittiin kyllä ja oli vankilassakin, silti vain hänen seuransa kelpasi niin prinssi Andrewille, Trumpille, Bill Clintonille, Bill Gatesille ja monille muille miljonääreille.Onneksi on nyt löydetty ja pidätetty hänen kumppaninsa Ghislaine Maxwell, joka hänelle ja muille pervoille niitä tyttöjä haali. Koska joko tarina on kuin fiktio, varmaan joku pian tekee filmin, jossa paljastuu (tai vahvasti vihjataan) Epsteinin murhaajaan. Siis dokkarin mukaan kyseessä oli joko murha tai avustettu itsemurha.  

Unien sanotaan johtuvan eilisistä kokemuksista, tulevaisuuden haaveista tai ties mistä ne keksivätkään selityksen. Usein ne kyllä ovat kummallisia, johtuivatpa sitten mistä tahansa.

Viime yönä olin ahdistunut naapurissa asuvasta pienestä suomalais-venäläisestä tytöstä (n. 8-10 v), joka oli ilmoitettu kesäksi venäjänkielisten lasten leirille (aah, sehän oli tietenkin siitä, kun Gorbatsov puhui venäjää illalla katsomassani dokkarissa!), mutta hänen täysin ummikko äitinsä oli joutunut sairaalaan, eikä kyennyt huolehtimaan tytön asioista. Käytiin katsomassa äitiä. Tyttö oli arka, puhui kyllä suomea, ei halunnut millekään leirille, ei suomen-,  eikä venäjänkieliselle. Yritin löytää jonkun venäjää puhuvan ihmisen selvittämään leiriasiaa. Oli sitten pakko soittaa sossuun, mutta säälitti ajatuskin jättää tyttö vieraille juuri, kun hän näytti tukeutuvan minuun. Onneksi heräsin.

Edellisenä yönä kuljettiin tyttären ja hänen poikansa (unessa n. 5 v) sekä exän kanssa kaupungilla. Yliopistolle matka. Päärakennukseen. Exä oli jostakin syystä ilman paitaa, selkä ja käsivarret täynnä lapsellisia tatuointitöherryksiä (oikeasti hänellä ei ollut yhtäkään). Niille tyttären kanssa kohoteltiin kulmia exän selän takana. Yliopistolla minä touhukkaana selitin lapselle, että katso nyt kunnolla ympärilles, tämä tulee olemaan sun opinahjos, on hyvä tuntea jo etukäteen! - Exästä en ole tainnut ennen unia nähdä, niin paljon ja usein kun puhuttiinkin. 

Ja sitä edellisenä yönä olin taas jälleen kerran töissä OAJ:ssä. Veljen tytär oli siellä myös, oli tunne, että hän oli joitenkin tärkeämpi ja enemmän kotonaan kuin minä. Minulla oli pieni bilnäs-pöytä jossa nurkassa. Yhtenä aamuna töihin tullessani pöytää kannettiin pois. Tajusin, että nyt on armonaika loppunut, minun on vain säälistä annettu olla toimistossa, vaikka olisi pitänyt olla jo 15 vuotta eläkkeellä. Hävetti. 

Nykyisin en ole aikoihin enää nähnyt unta OAJ:stä. Silloin kun näin, ne olivat aina poikkeuksetta positiivisia, aurinkoisia. Oli juhlia ja isoja kokouksia, paljon ihmisiä. Ja usein oli unissani naapurihuoneen Jukka, joka kuoli jo heti eläkkeelle päästyään, 8 vuotta ennen kuin itse jäin. Unessa aina ihmettelin, miten hän voi olla siellä, kun on kuollut. Kerran kysyinkin sitä häneltä ja Jukka vastasi: se onkin sitten vähän pitempi tarina.

Niin vissiin. 

PS. Viimeyönä oli unessa kaksi ahdistavaa tekijää.  En millään pystynyt laskemaan, paljonko on 40 % 80 €:sta. Olin koko ajan keksimäisilläni ratkaisun, mutta ei onnistunut. Näinköhän se dementia alkaa, ensin tulee hankaluuksia unessa ja sitten valveilla? 😉

Toinen juttu oli, että olin juuri äänestänyt puoluetta, joka sitten putosi vaaleissa. Olin julkisesti suureen ääneen ilmoittanut kannattavani tätä. Ja tulosten jälkeen olin kahden vaiheilla, joko kiltisti palata entiseen tai alkaa aktiivisesti toimia tämän hävinneen nostamiseksi allikosta. Mokomia ahdistuksen aiheita, niin kuin niitä ei tarpeeksi valveilla oloon riittäisi! - Hereillä ja täydessä tolkussa olen ilman traumoja äänestänyt molempia puolueita!

Tässä siis vain osa sävellyskurssin loppukonsertissa esitetystä teoksesta. Poika itse soittaa pianoa. Oli tehnyt myös toisen, joka oli kahdelle pianolle.

 

Hauska seurata tuon lapsenlapsen teini-ikää. Mitä tyypillisintä.  Ihan kaikki on ”mitä välii”, ”ihan sama” ja ”eihä oo”. Tytär välillä hermostuu pojalleen, mutta minä olen vain tyytyväinen. Sellainen teini on ja sellainen sen pitää saada olla. Lapseni isoäiti ei antanut teinien olla minkäänlaisia, eivät ikinä olisi uskaltaneet sanoa vastaan äidilleen. Isoäiti oli sitä harvinaista, aina oikeassa olevaa sorttia, siinä olisi teineiltä otettu hetkessä luulot pois vaikka koivuniemen herran avustuksella, jos olisivat uskaltaneet niskoitella.

Tytär tänään kertoi, että oli jopa pyytänyt pojalta anteeksi mesoamistaan. Kun ei kuulema mitään tee nurisematta ja hän itse on kyllä kuskannut lasta ihan tarpeeksi sinne ja tänne, juossut kaupoissa, vienyt ravintoloihin ja matkoille. Joo, totta, kyllähän ne sen voisivat huomata vastavuoroisuuden. Sille tämä maailma rakentuu. Öykkäriksi ei pidä kasvaa. En kyllä usko, että kasvaa. Minun kanssani kahdestaan poika on aina kiva ja kohtelias, tosin uskaltaa sanoa vastaankin. Kerroin tyttärelle, että minua vahdittiin niin tarkasti, että sitä ei usko kukaan. Lienenkö ollut jo 18, kun vielä oli kotiintuloajat, olisinko jo saanut olla klo 22:een (mutta takuulla enintään 2 kertaa viikossa) ja ovi oli lukossa, jos olin 5 minuuttia myöhässä. En kerro, mitä sitten tapahtui. Äiti on katunut, rauha hänen sielulleen.

Nyt tämä tyttärenpoika tulee kotiin puolilta öin. Joskus on vetänyt 50 km pyörälenkin, joskus hengaillut kavereitten kanssa. On kivaa, että yleensä on kavereita, että on hyväksytty ja että kotona ymmärretään (pääsääntöisesti) nuoren päänsisäistä elämää. Kun tulee kotiin, ei vastassa ole raivopää, vaan äiti, joka kysyy, oliko kivaa. Tänään lähti kavereiden kanssa jonnekin mökille, ei tiennyt, tuleeko kaverin vanhemmat sinne (tai tiesi, muttei kertonut), ei halunnut, että äiti tulee ulos katsomaan, keitä autossa on. Se on niin NOLOA.  Äiti se vaan kuitenkin tunki pihalle. – Monesti mietin, millaista olisi, jos pojan isä olisi kuvioissa mukana. Ja sitä, kaipaako poika isäänsä, nyt ehkä alkaa olla se aika, että isää tarvittaisiin. Lapsi oli 8, kun isä kuoli. Onneksi isästä kuitenkin voidaan puhua ja muistella, miten paljon isä ehti opettaa. Varmaan intohimo elokuviin on isältä opittua. Pojalla on jo melkoinen kokoelma vanhoja klassikoita, Filmihullu-kaupan vakioasiakas!

Tämän lapsen kasvamista olen onneksi päässyt seuraamaan läheltä, lukioikä tulee olemaan vielä tiiviimpää, kun muuttavat elokuussa meidän kulmille. Muut lapsenlapset ovat ikävä kyllä etäisempiä, soittelen silloin tällöin ja vien leffaan ja syömään.  Tuntuu kuitenkin, että jää yksipuoliseksi. Nuorimman osalta hänen äitinsä pitää huolen, että suhde säilyy.

Tyttärenpojan orkesterisävellys tuossa ylhäällä (osa siitä), hän itse pianossa. Nurmijärven musiikkiopiston sävellyskurssin satoa. Mut oli siis ihan pielessä. Meni tosi huonosti. Tietenkin. Mummi nyt kuitenkin uskaltaa ylpeenä esitellä. Esityksen jälkeen kumarsi, marssi sitten hartiat luimussa ja kädet syvällä hupparin taskuissa paikalleen. Teini.

 

 

Kuuntelen jotain yhdentekevää kirjaa (Kate Morton: Kellontekijän tytär), mutta kun lukijan ääni on hyvä ja tarinassa jotain oudon kiehtovaa (sijoittuu nykyaikaan, sota-aikaan sekä 1800-luvulle), maalauksia, valokuvia, vanhoja kirjeitä, salaperäisiä kuolleita ja eläviä, rakkautta ja romantiikkaa, niin sitä vaan kuuntelee. Kirjassa etsitään merkityksiä vanhoille kuville ja kirjeille. Samalla itselleni nousee mieleen asioita, jotka saavat jo kuolleet henkilöt ja unohdetut tilanteet elämään.

Sininen kattila-sarja. Miksi ihmeessä Satu osti sen, vaikka tiesi, että hänen aikansa oli jo kortilla ja ettei hän itse koskaan pystyisi enää syömään mitään. Oliko Sadulla joku addiktio ostelemisesta? Miten usein hän raahasikaan minut kaikenmaailman kuolinpesämyynteihin. Ostettiin vanhanaikainen pöytälamppu, pari pientä pöytää ynnä muuta. Kerran eräässä nuhruisessa talossa hän osoitti minulle ohimennessään pientä kaiverrettua lasikippoa: Pieterin vitamiineille! Niinpä annostelen siihen nykyisin omegat, ceet ja deet aamuisin. Sinisiä kattiloita käytän mökillä melkein päivittäin. Ne hän oli ostanut sinä aikana, kun olin ekalta hoitoreissultani palannut Suomeen. Oli vielä jaksanut käydä ostosreissuillaan. Toive parantumisesta? Vai minutko oli nähnyt kokkaamassa joskus tulevaisuudessa ja muistelmassa häntä?

Huolellisesti tuohesta kaiverretut rasiat. Isä on korsussa askarrellut, yhden isomman ja toisen vähän pienemmän. Sitten on veitsi, ihan normaali voiveitsi, hyvin teroitettu kuitenkin, alunparin kahva on ollut luuta (olettaisin), mutta rikki menneen on isä korvannut hienosti sorvatulla puukahvalla. Tuollainen kärsivällinen nipertäminen kertoo isän luonteesta. Hiljainen, kärsivällinen, taitava. Korsussa on vain odoteltu jotain pelottavaa, isä tuskin on pelannut korttia muiden kanssa vaan istunut jossain nurkassa linkkuveitsi ja tuohen- tai kaarnanpala kädessään. Liikuttavaa.

Äiti oli hoitokodissa (luuli ajoittain olevansa täyshoitolassa, kyseli hoitajalta: neiti, olenhan minä nyt kaiken tähänastisen maksanut?), koki kaiken uudestaan lapsuudesta aikuisuuteen. Oli huolissaan myös turkistaan, joka oli talvisäilössä. Sen verran tämä hetki vielä vaikutti. Ja kun hän näki minun sormessani kauniin, safiirikivisen  kultasormuksensa, kysyi yllättäen: onko siulla miun sormukseni? Änkytin että joo, lainasin, kun on niin nätti.

Onhan minulla muitakin äidin koruja, mutta se safiirisormus tuo aina heti äidin mieleen. Into sen hänelle osti. Isä on varmaan ostanut joitakin, mm. kerran isokokoisen savutopaasin koristaman sormuksen Puustjärven kellosepältä. Minä olin mukana ostamassa (olisinko ollut n. 10 vee), muka makutuomarina. Isä osasi myös olla itsepäinen, halusi juuri tämän sormuksen, vaikka arvasin, ettei se olisi äidin mieleen. Hän ei sen tyyppisistä prameista jutuista välittänyt, sellaisia pitivät äidin mielestä nousukkaat. Sormus meni sitten vaihtoon, mutta vaihtosormustakaan ei äiti tainnut usein pitää: siinä oli ametisti, sekin aika iso, mutta väri sentään oli oikea. Sormusta ei löytynyt jäämistöstä, eli johonkin äiti oli saanut senkin kadotettua.

Ja exän muistan monesta. Hyvin monesta...

Jotkut tilanteet muistan, koska olen tapahtumahetkellä sanonut itselleni: tämän muistan ikuisesti. Lapsenlapsi istumassa puumahattu päässään tukista tehdyllä matalalla penkillä Grand Canyonilla, naama jäätelössä, hoilaten: hui hai hauki, tervetuloa Tukholmaan… Turistien kamerat räpsyivät.

 

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS