Tänään ajattelin...

kulmakivi, eräs niistä, on henkilökunta.  

Nyt aamulla tässä pojan tapauksessa kävi ilmi, että vaikka tulehdusarvot ovat taas pilvissä, ei kasvaimen suurentumisesta klo 21 illalla annettu tieto (oikein soitettu terveyskeskuksesta!) perustu muuhun kuin jonkun hoitajan, mahdollisesti lähihoitajan, omaan arvioon. Tytär, joka työkseen kouluttaa lähihoitajia on kertonut kauhutarinoita, miten jotkut opiskelijoista eivät ymmärrä eivätkä edes välitä ymmärtää peruasioista, lääkkeiden annostelulaskuja, potilaan kohtaamista, hoitajan vastuuta jne. Ja sitten nämä hoitavat meitä!

TAYSista oli puolestaan sanottu, ettei heillä ole kuvaa otettu ja muualla sitä ei oteta. Poika on pitkin yötä laittanut terveyskeskuksesta viestejä vaimolle, viimeisiä toiveita, luopunut toivosta täysin. Vaimo on itkenyt koko yön ja minä äiti puoli yötä. Jostakin syystä CRP on siis tosi korkealla taas, poika on viety takaisin sairaalaan ja tilannetta yritetään selvittää.

Miniä on valittanut terveyskeskukseen, kysellyt, miten on mahdollista, että  jopa miehelle itselleenkin kerrotaan tällaista! Hoitaja on saanut miehen täysin luopumaan toivosta. Miniä aikoo ottaa yhteyttä potilasasiamieheen. Terveyskeskus on kylläkin suositellut soittamaan vain ylihoitajalle...

Mikä soppa, pelkästään jonkun henkilön piittaamattomuuden ja osaamattoman takia! Eipä todellakaan ole vaara ohi, mutta ainakin hetkeksi voidaan silmät kuivata ja elätellä taas toivoa!

Tänään minulle soitti vahingossa yks tuttavan tuttava. Meillä on toistemme numerot siltä varalta, että yhteiselle ystävällemme sattuisi jotain. Tämä rouva on minua muutaman vuoden vanhempi, jotan voit arvata, että remppaa riittää, On yhtä sun toista. Nyt oli ollut outo patti kaulassa, ei kun sädehoitoa ja sytostaatteja. Kiloja oli tältä hoikalta ihmiseltä lähtenyt 8, joten lihotuskuuri oli meneillään. Ja kun sormet on tällaiset koppurat, tulee joskus näpättyä väärä numero. Mutta niin ihastuttavan positiivista puhetta kuului luurin toisesta päästä. HUS on ihana sairaala, olin siellä kaks kuukautta. Kyllä oli mukava henkilökunta! Hyvin minua hoidettiin. Ja poikani huolehtii niin hyvin. Vie ja tuo. Välittää. (Satun tietämään, että rouvan toinen poika perheineen ei välitä! Miniästä se kuulema johtuu, yhteinen ystävämme oli kertonut,  lapsenlapsiaan ei rouva saa tavata. Mutta kun on se toinen poika, ei ole hätäpäivää!) Niin se on tässä elämässä, että joskus jokainen on tässä vaiheessa, rouva puheli, on ikimuistoinen elämä takanapäin. Ei auta valittaa. Oli kiva jutustella, tämä ihminen on hyväksynyt ikänsä ja kaikki vaivansa. Niin meidän jokaisen pitäisi.

Asenne on vain otettava ja sitä on jopa joskus muutettava, kun elämä kolhii. Tänään just nyt illalla kuulin, että oman poikani aivokasvain ei ole ollut moksiskaan edellisestä (ekasta) sytostaattikuurista, on vain kasvanut. Ja sain myös varmistuksen sille, että kasvaimia on kaksi. Nyt mietitään uutta strategiaa hoidon suhteen. Pojan vaimo on tasan tarkkaan tietoinen tilanteesta, huolehtii, on lääkärikierroksen aikana kuulemassa ja ottamassa kantaa. Jaksaa kaiken tämän, hm, sanoisinko haasteellisen potilaan kanssa ja puolesta. 

Niin, hoitajatkin käyttivät pojasta sanaa haasteellinen. Kun välillä on tuntunut, että tämä ei ota hoitoja tosissaan, ei tajua, että hän on kuoleman vaarassa. Kortisonipäissään intoilee mahtavien suunnitelmiensa kanssa, kaikki pitäisi toteuttaa tässä ja nyt. Ja minua kiukuttaa. Sisarta kiukuttaa, vaimoakin varmaan. Pohditaan, miten viesti menisi perille: sinä olet todella sairas, usko nyt hoitohenkilökuntaa. Ei sinua turhanpäiten herätetä yöllä joka tunti. Poika oli vakaasti sitä mieltä, että halutaan vain kiusata. 

Tänään on tullut puheluita tiuhaan tahtiin ja viestejä. Intoa täynnä. Suunnitelmia. Mutta myös hieman maltillisempia, ymmärrystä siihen, miten hyvää hoitoa hän saa ja välittämistä. Ja että on vain kestettävä tämä sairaalareissu, saatava itsensä parempaan kuntoon. Ennen ei kotiloma tule kysymykseenkään.

Ikävä kyllä mieleen hiipii negatiivisia ajatuksia, vaikka kuinka yrittäisi torjua niitä. Mitä jos pojan elämä olikin tässä? Tänään hän sanoi, että kuolema ei pelota, mutta harmittaisi se, että elämä jäi kesken. Olisi vielä paljon annettavaa ja saamapuolellakin olisi perittäviä. 

Ystäväni ovat myötätuntoisia, tsemppaavat ja kyselevät vointia. Tosi huomaavaista. Mutta minä jaksan, on hyvät turvaverkot, terapiakävelyt ja -vierailut. Tässä iässä jo osaa odottaa mitä vaan, tajuaa, että elämän sujuminen jouhevasti alusta loppuun ei ole itsestään selvää. Ystäviltäni on kuollut lapsia, joillekin on syntynyt vammainen lapsi, on hankalia lapsia, surua ja murhetta niistä, on avo- ja avioeroja, karmeita suhteita, ikäviä lapsuusmuistoja. Sieltä välistä pitäisi osata noukkia ne pienet onnen pipanat, niin kuin Veikko Lavi niitä murusia nimitti. Ja nähdä, että siinä se on elämän koko kirjo, se, mitä tällä kertaa oli tarjolla. Tällä tarkoitan, että ehkä hieman kaikesta tästä viisastuneina synnymme uudestaan kokemaan taas jonkun toisenlaisen elämän.

Muistan, kun Kätilöopiston synnytyshuoneen vieressä tilassa rapisteltiin jotain. Kyselin, mitä tekevät. "Laitetaan poika folioon, niinkuin joulukinkku, tällä on vähän lämpötila laskenut".  En osannut sitä sen enempää kysellä, miten niin lämpötila laskenut? Mitähän se sellainenkin ennustaa? Millainenhan elämä tuolle minun pikku rääpäleelleni tulee?

Tällainen elämä on tullut. Toivottavasti se ei vielä ole ohi. Toivoa pitää aina olla.

 

Waya on periaatteessa aina tolkullisesti käyttäytyvä koira, kävelee vierellä, ei vedä (paitsi jos käly tai tyttärenpoika tulee vastaan tai jos hän hinkuu koirapuistoon). Mutta auta armias, jos ollaan kauppakeskuksen läheisyydessä, jossa se tietää lemmikkieläinkaupan olevan! Sinne on päästävä! Ja yleensä me käydään ostamassa joku poroherkku tai kalkkunan kaula, mutta välillä tuntuu, että pelkkä nuuhkiminen riittää. Hauveli vaeltelee hissukseen ympäriinsä. Nuuhkii joka kaukaloa, ei varasta mitään. Hän ei ole koskaan kerjännyt pöydästä, saati ottanut omin luvin. Mutta se nuuhkiminen! Mitä me tiedetään koiran hajuaistista! En muista, oliko se sata vai tuhatkertainen ihmisen hajuaistiin verrattuna ja mitä se sitten tarkoittaa? Wayalle nuuhkimaan pääsy on jo kuin lapselle karkkikauppa. Eikö koira yhdistä hajua makuun? Moni koirahan on perso herkuille, mutta liekö sitten niin, kun Wayaa ei ole koulutettu herkuilla, vaan kehumisella, niin se ei mitenkään ylenmäärin välitä makupaloista. Toki ottaa, jos tarjotaan…

Toisenlainen karkkikauppa löytyy risteilyalusten kosmetiikkaosastoilta. Siellä se vasta onkin nuuhkiminen käynnissä (ja alkoholipuolella maistelu, aijai, mitkä varsinaiset asiantuntijat on  liikkeellä!). Rouvat hipaisevat kämmenselkään sitä jos tätäkin. Ihan kaunistuvat jo ajatuksestakin, että tätä käänteentekevää seerumia kun vain viikon ajan taputtelee kasvoilleen illoin, aamuin, niin jo kohta saa esitellä itsensä töissä, kun eivät tunne.

Hiljattain oli teeveessä (Prisma) ohjelma ulkonäöstä. Kuinka paljon me uhraamme rahaa kosmetiikkaan ja mitä me sillä rahalla saamme. Tehtiin koe: kolme eri hintaluokan kosteusvoidetta levitettiin kasvoille, en muista kuinka monta päivää kutakin. Oli joku nivea-halpis, keskihintainen Clarins ja joku kallis minulle tuntematon merkki, toista sataa maksava purnukka. Ihon kosteus mitattiin ja avot, halpis voitti.

Sitten oli seuraava testi: laitettiin samaa voidetta sekä vaatimattoman näköiseen  purkkiin että tyylikkääseen purkkiin (näytti arvokkaasta laboratoriosta tulleelta) ja perustettiin pop-up-kosmetiikkamyymälä. Ta-daa! Kaunis purkki möi paljon enemmän kuin halvan näköinen. Kyllä me vaan mennään lankaan, ollaan höynäytettävissä!

Vielä oli joku ryppyvoidetesti. Tulos oli, että AINOA tuote, joka todella tehosi ryppyihin, oli vain reseptillä saatava retinol-voide.

Mikä siinä on, että nuo tuotteet houkuttelevat? Unelma ikuisesta nuoruudesta (hui sentään!)? Vai onko se vaan se ylellinen itsensä hemmottelun tunne, että saa vähän hypistellä ja testailla, ikään kuin hieman luksustella. Täytyy myöntää, että joku kiva fiilis siitä tulee, kun saa ostettua tuubin jotain, joka lupaa hehkua ja kiinteyttä. Kai meidän jo pitäisi tietää, että ei se pidä paikkaansa, ajan hammasta ei mikään käännä taaksepäin, mutta silti…

Mutta voihan sitä unelmoida, kunhan se ei liian kalliiksi tule.

 

 

 

Tytär paastosi hiljattain muutaman päivän sen jälkeen, kun oli poikansa kanssa herkutellut koko rahan edestä lomallaan Barcelonassa. Hankalaa, kun se oli todellinen paasto, eli ei saanut syödä edes auringonlaskun jälkeen, niin kuin ainakin muslimiuskonnossa saa. Muissakin uskonnoissa paaston aikana kyllä syödään jotain ja jonkin verran. Mutta meidän ymmärtämämme terveydellinen paasto on sitä, kun vain juodaan: teetä, vettä ja mehuja. Vaikeaa! Juu on, mutta kun oikein päättää, se onnistuu kyllä. Kaksi kertaa elämässäni olen onnistunut päättämään ja pysynyt päätöksessäni 3-5 päivän paaston ajan.

Parhaillaan kristikunta viettää paaston aikaa. Wikipediasta varmaan selviäisi miksi; joka tapauksessa se kestää laskiaisesta pääsiäiseen, 40 päivää. Muslimit viettävät ramadaa joka 9. kuukausi. Wikipedian mukaan: ”Muslimit uskovat, että paastoaminen on muutakin kuin kieltäytymistä ruoasta ja juomasta. Se tarkoittaa myös pidättäytymistä valheellisista sanoista ja teoista, sopimattomista puheista, riitelystä ja tappelusta. Paasto siis auttaa kehittämään hyvää käytöstä. Paasto opettaa myös veljeyden ja solidaarisuuden tunteen, kun muslimi kokee, miltä hänen nälässä ja puutteessa elävästä veljestään tuntuu.” Kuulostaa mukavalta opilta. Ovatkohan kaikki muslimit muistaneet todella lukea koraaninsa ja suuransa?

Jotkut syöpälääkärit vannovat paaston nimeen syöpähoitojen ensiaskeleena. Potilaat paastoavat valvotusti, mm. Saksassa ja Venäjällä on tällaisia klinikoita, olen lukenut. Ei ravintoa syöpäsoluille! Myös diabeteksen hoidossa paastoa on käytetty. Selätetty kakkostyypin diabetes, tietoa löytyy netistä.

Sanomalehti Karjalaisesta pisti silmään otsikko, jossa kaksi paikallista  pappia, luterilainen ja ortodoksi kehottivat pitämään some-paaston. Se olisi nykyaikana hyödyllisin paasto.

Some-paaston! Moni some-addikti varmasti pystyisi olemaan syömättä ja juomatta viikon, mutta ei ilman somea. Ei ikinä! Tiedän, että nyt eletään tätä aikaa. Tiedän, että aina, siis kautta aikojen, vanhemmat ovat olleet aataminaikaisia, eivätkä ole ymmärtäneen mistään mitään. Ei ne tajunneet rokkia ja lättähattuja ja vannehameita. Nyt siis minun ikäisenikään eivät mitenkään voi ymmärtää, että nuorempi sukupolvi hengittää somea, nukkuu somen kanssa, nauttii somea aamu- ja välipalaksi. Joka kulman kohotuksesta ja hampaiden harjauksesta otetaan selfie, joka sitten kiireesti postataan (onko oikea sana?) johonkin alustalle, Facebookiin, instagrammiin tai mihin lie chattiin. Entäs ruoka-annokset, jee!

Yksinäisille tai heille, joiden on fyysisesti vaikea tavata ystäviä, on takuulla mukavaa, kun voi edes digitaalisesti olla yhteydessä. Voi kertoa kuulumisiaan, vaihtaa mielipiteitään. Mutta pitääkö todella joka ainoa käänne kuuluttaa koko maailmalle? Jos täytyy, niin täytyy. Mikä minä olen arvostelmaan, vaikka tässä arvostelenkin. Onko se sitten ainoastaan sallittua, että postaa niitä ihania kissavideoita tai laulu- ja tanssiesityksiä? Tai mielenkiintoisia artikkeleita, joihin haluaa toistenkin tutustuvan? Eihän niitä puolen tunnin tarkkuudella tehtyjä juttuja ole pakko lukea, jos ei halua.

Mutta miten olisi, pystyisitkö pitämään viikon some-paaston? Entäs kuukauden (eei, ei kai sentään kuukautta)? Siis sinä, joka sometat ekana aamulla ja vikana illalla? Taitaisi ottaa koville. Mutta voisi olla tervehdyttävää. Pysähtyä ihan oikeasti, livenä (!!!) miettimään omaan elämäänsä, tavata niitä some-”ystäviään” ihan face-to-face (!!!). Pystyisitkö?

Mutta me ihmiset ollaan niin erilaisia. Ajat on nyt tällaisia, on myönnettävä, että meidän ikäpolvesta monen kohdalla on aika ajanut ohi. Mikähän se mahtaa  sitten olla valituksen kohteena sillä tulevalla vanhemmalla sukupolvella, kun me jo kasvetaan horsmaa?

 

 

 

Ensimmäinen anoppini nimitteli minua joskus näin, se kuulosti ihan kivalta, vanhanaikaiselta. Suureksi ilokseni kuulin tänään, että olen itsekin lopulta saamassa ihan oikean miniän. Miniäpiian. Huomenna, jos Jumala suo (niin kuin joulurauhan julistuksessa sanotaan, mutta meidän kohdalla ei nyt ole kysymys joulurauhasta), rakas poikani ja avominiäni menevät naimisiin. Paperit on kyllä saatava kirkkoherran virastosta, mutta sairaalapastori on jo hälytetty paikalle, vaatteetkin on kaivettu esiin omista ja kavereiden komeroista,sormus löytyi kuin löytyikin.Se on varmaan peruja siltä minun ensimmäiseltä anopiltani. Pojan isoäidiltä.Jos poika vaan jaksaa nousta ylös, sairaalassa pidetään pieni seremonia ja poikani -lopultakin - astuu avioliiton turvasatamaan.

Pojan elämä ei ole mennyt ihan tasaista latua. Jo nuorena sanoin hänelle, että olet siellä  oikeassa elämässä, taivaassa, päättänyt ottaa liian ison kuorman oppiaksesi, kun olet syntynyt tähän maailmaan. Tähän raskaaseen elementiin. Ehkä hän jo siellä oli liian innokas lähtemään opin tielle, joka on häntä sitten viskonut sinne ja tänne. Erikoiseen elämänmenoon sopinee naimisiinmeno tautivuoteen vieressä. Eikö vain? Ja nyt, kun olen puhunut muutaman syöpäosaston hoitajan kanssa, tuntuu, että sehän on juuri se oikea, lämmin ilmapiiri, jossa se tärkeä sana on sanottava. Se: tahdon.

Jo vauvana hänellä oli näkyjä, hän jutteli pitkät tovit jonkun meille näkymättömän kanssa, naureskeli, vilkutti ja huitoi ilmaan. Oven raosta sitä ihmettelimme. Myöhemmin tuli sängyn luo VInki ja sitten Tuulia. Tuuliaa hän pelkäsi, mutta Vinkiä ei. Tuntui, että hänellä todella oli salattu elämä, neuvottelut käynnissä tuonpuoleisen kanssa.

Nyt, kun pojan tilanne on todella huono, hoidot on lopetettu toistaiseksi, kortisoni on ainoa, mitä annetaan, tuo iloa kuitenkin tämä päätös naimisiinmenosta. Ei se ole pirun maalaamista seinälle, vaan se on turvaverkon rakentamista miniälle, miniäpiialle. Kun he jo vuosia sitten puhuivat naimisiin menosta. 

Yks ex-ystävä, edesmennyt, oli eräälle ystävälleni tuhahtanut minusta, että "ai, että piti oikein naimsiin mennä!" No, jokainen tavallaan ja tyylillään, voi olla avo, jos  se sopii ja tuntuu oikealta, mutta minulle naimisiinmeno on tärkeää. Pieterin kanssa mentiin "vain" maistraatissa  naimisiin, todistajina veli ja käly, mutta silti. Tunne on MINULLE eri, kuin jos oltais vain avopari. En tiedä, mikä siinä on, mutta niin se vain on.

Olen siis todella iloinen, että menevät naimisiin. Sairaalavihkiminen sopii hyvin Oton elänkaareen, joka toivottavasti jatkuu vielä kauas sateekaaren päähän, sinne aarten luo.

 

Uusimmat kommentit

tänään | 15:30

Luit ja itkit, itkit ja luit... Niin Sinulta kuullostavaa! (y)

...
19.03 | 20:36

Jos haluat vielä lisää tietää', kirjoita s-postiini.

...
19.03 | 20:34

Kaksi kuukautta kesti, Nyt on ollut silloin tällöin samanlaisia tuntemuksia. Kuulo palautui, kun olin saanut kortisonia, kuulema vain 30 %:lla palaa ennalleen.

...
19.03 | 17:47

Hei Kaarina, mikä tilanteesi on tällä hetkellä? Saitko apua MdDS tautiin? Itsellä tuli tämä sama tauti risteilyn jälkeen ja keinunta on jatkunut jo 2 viikkoa.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS