Tänään ajattelin...

Kuvia tv:ssä, lehtijuttuja, mielipiteitä sinne, toisia tänne. Niitä mustiin verhottuja naisia on näytetty jo kuukausikaupalla. Silmät vain näkyvät niqabeista. Kuka sellaisiin käskee pukeutua 40 asteen kuumuudessa? Vapaaehtoista? Niinpä varmaan, just joo.

Mitäs menivät sinne! Miten saattoivat olla noin höynäytettävissä! Aivopesun uhrejako? Entäs nuo heidän lapsiparkansa! 

Mutta mitäs, jos sittenkin ovat kovapintaisia, tunteettomia terroristejä? Mitäs, jos teini-ikäiset lapset jo kaavailevat uutta nousua? Mitäs, jos ala-ikäisetkin on jo täydellisesti aivopesty? Ja jos eivät ole, eivät uskalla kapinoida. On pakko totella. Toistan: mitäs menivät sinne! Ennen vanhaan sanottiin: kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Siellä ei oo routa, vaan kuuma kuin helvetissä. Se kuumuus, olosuhteet, pettymys, kaikki se on nyt saanut analemaan, että haettaisiin pois. Vai onko? Ehkä jotkut haluaisivatkin jäädä. Jokainen tapaus on varmasti omanlaisensa. Jossakin ohjelmassa joku norjalainen isis-nainen kertoi suomalaisten olevan niitä kaikista kamalimpia. Taisi olla jossain Hesarin jutussakin, puhuttiin naisesta, joka (oliko se Tampereelta) oli pahin agitoija, sai houkuteltua herkkäuskoisia.

Olen aina ihmetellyt naisia, jotka ottavat tosissaan kaiken maailman imartelut. Etelän miehet kuulema osaavat lirkutella (Keski-Eurooppaan sellaiset tavat eivät vielä ole ehtineet!), saavat tavallisen lyylin sukat pyörimään jaloissa. Kun olet hiiren värinen pullukka, pottunokka lättänöine hiuksinesi, kukaan ei koskaan ole kahta silmäystä perääsi luonut, niin onhan se takuulla niin ihanaa kuulla tarinaa kauniista silmistäsi, ihanista huulistasi, hiuksistasi, tunteesta, jota tämä romeo ei koskaan ennen ole tuntenut ketään kohtaan. Päähän siinä menee sekaisin, väistämättä. Ilmeisesti. Kuuroille korville kaikuvat vanhempien  ja ystävien varoittelut: on niin erilainen se kulttuuri, on kielimuurikin välissä, entäs se uskonto ja ne arvot... Samaan herkkäuskoisuuteen  perustuvat ne jutut, joita vähän väliä luemme jostakin: naiselta huijattiin omat ja varastetut, vietiin tuhkatkin pesästä. Ja nyt sitten itkettää kovasti.

Ollaanko me nyt vahingoniloisia näille langenneille isis-naisille? Moni saattaa olla. Minä en. Ymmärrän, että ihminen, varsinkin nuori,  saattaa erehtyä pahastikin, kauaskantoisin seurauksin. Saattaa hävetä ja katua, saattaa itselleen (ja maailmalle) vihaisena olla edelleen uhmakaskin, vaikka syvällä sisimässään tietää, että tämä oli kaamea erehdys. Mutta vaikka ymmärrän, en hyväksy. Rangaistus on saatava, melkein jo siitä hyvästä, että on lähtenyt. On tajuttava, että koko juttu on ollut väärin. Ihan oikeasti väärin.

Entäs lapset? Entäs sellaiset pienet tappajat, joita on joskus kuulema videoilla ollut suorittamassa teloituksia. Toivottavasti heidän ajatusmaailmansa saadaa vielä oikeille raiteille, eikä heistä kasva vaaraa omalle (kaikesta huolimatta) suhteellisen hyvin toimivalle ja suhteellisen (huom! suhteellisen) tasa-arvoiselle yhteiskunnallemme.

Minun mielestäni lapset pitäisi hakea pois, vähemmästäkin syystä on lapsia huostaanotettu! Heidän pitäisi päästä heti pois väärien aatteiden ja niqabien maailmasta.  Mutta naiset tulkoot niin kuin ovat menneetkin, jokainen tapaus sitten tutkittakoon perinpohjin:

Koulussa aineita kyllä syntyi, asia-aineita tosin ei, kun en tiennyt mistään aiheesta tarpeeksi. Enkä siihen aikaan ymmärtänyt, etteivät kaikki muutkaan välttämättä tiedä. Pitää vain näyttää tietävältä ja ainahan voi Wikipediasta kopsata. Ei sitä välttämättä huomata! Yliopistossa oli sitten todella antoisaa ja ilahduttavaa, kun aloin tajuta, että asiaa voi kirjoittaa vaikkapa omista mielipiteistään. Ei siinä välttämättä tilastoja tarvita. Mutta tietenkin hiukkasen piti olla aiheesta kärryillä. Surullinen

Koululaisena kirjoitin paljon fiktiota, satuja ja tarinoita. Päivänä muutamana sitten suutuin, kun äiti jotenkin osasi ikävästi arvostella ja poltin kaikki vihkoni rivitaloyhtiömme pannuhuoneessa. Yks on jäljellä, vahingossa jäänyt. Ja se on kyllä todella kammottava tekele. Eli äiti oli oikeassa...

Nykyisin kirjoittaminen tökkii. Noita pikku juttuja, novelleja, kyllä syntyisi. Nyt on jo toisen kirjan verran koossa. Mutta omakustannetta on myös teknisesti vaikea työstää, miten laitat sivunumerot, miten poistat ne ekoilta sivuilta, miks yhtäkkiä ilmestyy kappaleväliksi joku 10 sentin rako, vaikka en ole muuttanut mitään jne. Väsyttävää. Mutta "oikeita" kustantajia en enää edes yritä. Romaani on ollut tekeillä jo vuosia, tosin en ole avannut raakiletta varmaan pariin vuoteen. Idea on päässä, joten ehkä se sieltä joskus pulpahtaa vielä koneen ruudulle. Let's hope.

Edesmennyt ex-mies olisi voinut kirjoittaa tarinoita lapsille, hän oli mainio kertoja. Lastemme iloksi aloitti aina: Ja vihdoin koitti se päivä, jolloin äiti herätti meidät ja sanoi... Lopulta oltiin metsässä tai jossain muualla seikkailemassa, tuli ehkä karhu vastaan ja mutta sitten pelastamaan riensi joko konstaapeli Ruuskanen tai Pasi Pälli, Kyröskosken Pärske. Ois pitänyt kirjoittaa ylös niitä juttuja.

Mutta nyt tuli taas ilon päivä, niin kuin mainoksen tyttö joskus takavuosina huokasi (en muista, mitä mainostettiin!), sain nimittäin Taivalkoskelta ilmoituksen, että olen saavuttanut novellikokoelmallani Pieniä Nostoja vuoden 2019 kirjoituskilpailussa kunniamaininnan. Eli 4. tai 5.sija kilpailussa (Itseasiassa 3.tai 4., tarkistin instituutin sivuilta, oli jaettu vain 1. ja 2. palkinto ja kahdelle muulle annettin kunniamaininta), johon osallistui 112 kirjaa. Tämä oli siis jo kolmas kerta, kun moinen kunnia minulle myönnettiin.

Tähän on pakko laittaa raadin arvio, joka minun silmissäni vaikuttaa voittajan hehkutukselta. 

Raadin arvio

 Pieniä nostoja -kokoelman novellit ovat tarinoita erilaisista taakoista, joita ihmiset elämässään joutuvat kantamaan. Takakansi kiteyttää teeman: ”Jokaisella on taakkansa, joillakin raskas, toisilla hieman kevyempi.” Niminovellissa ikääntynyt Berit käy senioritalon jumpassa, jota nuori ja sirkeä Susanna vetää. Berit on kyllästynyt omaan elämäänsä alkoholisoituneen Pasin kanssa ja kadehtii Susannan nuoruutta ja huolettomuutta. Lopulta paljastuu, että myös Susannalla on oma, joskin kenties myös rakas taakkansa. Huhtikuun viidestoista tarjoaa sarkastisen näkökulman päähenkilön aviomiehen kuoleman vuosipäivän muistamiseen. Vihreä takki, Parkkihallissa ja Kytiksellä ovat kaikki hyvin kiteytettyjä kertomuksia elämästä, jossa onnistumiset ovat suhteellisia ja kaiken yllä lepää raskas varjo, joka ei mene pois. Kokonaisuutena novellikokoelma on etevää, pelkistettyä kerrontaa, jonka ainoana heikkoutena on negatiivisuus, joka teoksen henkilöiden suhtautumista itseen ja muihin leimaa. Mutta ehkä se on taakan painamien ihmisten yhteinen inhimillinen ominaisuus.

 Eli ei huono. Inspiroivaa, sanoisin. Mikä negatiivisuus? Ei kai elämä ole negatiivista!

 

 

Poika kirjoittaa blogia sairaudestaan ja hoidoista. Hän ei millään tahdo jaksaa tarkistaa oikeinkirjoitusta ja usein oikoo mutkia kieliopinkin suhteen. Sisältö kuitenkin on joskus jopa hulvatonta. Mutta äiti sen kun nalkuttaa... Se on näköjään äidille tullut perintönä edelliseltä sukupolvelta. Rakkaus

 

 

Olen aina harrastanut antaumuksella laihduttamista. Harrastukseni ei ole kovin paljoa tuottanut tulosta, mutta eihän harrastusten tarvitsekaan mitään tuottaa, ellei satu vakavasti harrastamaan jotain urheilulajia tai vaikka musisointia.

Joku vuosi sitten törmäsin sellaiseen kuin Bright Line Eating, katsoin jonkun videon. Ok, ihan jees, varmaan tehokas systeemi... Joo, ehkä kokeilen, sitten joskus.

Keto-dieetillä (eli vähähiilarisella) olen yrittänyt olla jo pitkään ja nyt viimeksi 16:8- dieetillä, eli 16 tuntia syömättä ja 8 tunnin aikana syödään, mitä syödään. Peräti 2 kiloa on mennyt 2 kk:n aikana! Serkkuni on puhunut puhumasta päästyään viljojen ja muiden höttöhiilareiden vaaroista. Mitä kaikkea niistä seuraakin. Ihmetellyt sitä, miten ihmiset ei sen vertaa välitä terveydestään, että se hetken nautinto on suurempi ilo kuin pelko diabeteksestä ynnä muista kamaluuksista. Itsellä on ollut hälytysmerkkejä verensokeritasoissa. Verenpaine poukkoilee holtittomasti. Kolestrolit onneksi on kunnossa (vaikka syön voita ja kookosöljyä). Ja t-paita päällä (varsinkin) näytän makkaralta, jolla on vyötäröllä monta michelin-rengasta. Ja näin on ollut varmaan jo 20 vuotta! Vaatteet näyttävät ylläni ihan hyviltä, sitten kun ihan muutaman kilon saan pudotettua. Sitten kun.

Nyt sitten kuulin henkilöstä, joka on oikeasti laihtunut tällä Bright Line Eating-systeemillä. Ystäväni työkaveri. Systeemissä on vain se vika, että se ei ole dieetti eikä kuuri, vaan se on loppuelämän juttu. Ostin kirjan (Susan PeirceThompson: Syömisen punainen lanka). Aloin lukea innolla siitä, miten aivot toimivat, leptiinistä, insuliinista, dopamiinistä, mieliteoista, nälästä. Hieno homma, varmaan tuolla laihtuu! Kunnes pääsin kirjan puoleen väliin, jossa varsinainen ohjelman selostus alkaa. Ihan aluksi: sokeri ja jauhot pois. Ikuisiksi ajoiksi. For ever! 

Susan kirjoittaa: kun lapsi itkee, on paha mieli, ei äiti sano: kato, otapas tästä pieni pala parsakaalia, niin kyllä se siitä! Ei, vaan mitä tarjotaan? Karkki, keksi, jätski. Siitä se addiktio syntyy. Pahempi kuulema kuin heoiiniriippuvuus. Hm.

Silti: sokeri ja jauhot pois. Kokonaan. Järkytys on suuri. Mutta Susan jatkaa, SITTEN kun olette selvinneet järkytyksestä... Hän vannoo, että mielihalut häviävät, ei tule enää fiilistä, että "tän kerran nyt (otan tämän berliininmunkin) ..." tai "olen ansainnut tämän suklaapatukan", "nyt on ollut niin rankka viikko, että täyttyhän sitä nyt vähän relata!"  Mutta että lopun ikää ilman sokeria ja jauhoja...Itkevä

Olenhan minä nytkin vältellyt kyllä, mutta... Steviaa olen käyttänyt, nyt sekin on totaalisen kiellettyä. Kaikki makeutusaineet ovat, myös stevia. Ei,ei ei, jotain rajaa! Nii-in, bright line. Susan kirjoittaa: keuhkosairaudesta kärsivälle ei sanota: vähennä tupakointia, vaan sanotaan: lopeta tupakointi!

Liian radikaalia. Susan kirjoittaa: sanonko teille, mikä on radikaalia! Joka vuosi amputoidaan joku raaja 70.000:lta amerikkalaiselta (herrajjestas, voiko se pitää paikkansa?) diabeteksen takia. Se on radikaalia! Uhraavatko ihmiset todella terveytensä suun nautinnon takia, kun siitä voi pienellä vaivalla päästä eroon ("pieni" vaiva on kuulema vaivaiset pari kuukautta, jona aikana keskimäärin tottuu systeemiin ja siitä tulee automaatti).

Jospa uskoisin. Jospa malttaisin edes kokeilla. Vaikka ne vaivaiset pari kuukautta (varmaan tulee tuntumaan ikuisuudelta!). Jospa michelinit häviäisivät... Ja systeemistä tulisi automaatti, enkä koskaan enää poikkeaisi kaidalta polulta.

 

 

Talomme ilmoitustaululle oli ilmestynyt uusi viikko-ohjelma. Fontti oli varmaan kokoluokkaa 6, enintään 8. Heti tuli mieleen: laitanpa tuohon päälle lapun, jossa teksti: "eikö millään olisi voinut pienemmällä laittaa!" Ja tietenkin nimettömänä.

Samassa tupsahti mieleen toinenkin ajatus: miksi heti ärsyttää, miksi pitää heti reagoida epäasiallisesti. Enkö voisi kirjoittaa ystävällisesti lappua: ”Voisitko printata tämän vähän isommalla, ettei tarvitsisi laseja kaivaa esiin!” Sitten hymynaama ja oma nimi alle, ehkä vielä huoneiston numero.  Pesutuvassamme on vähän väliä joitakin kiukkuisia lappuja milloin mistäkin syystä. Samaahan valitetaan nettikirjoittelusta. Ilkeyksiä vain ladellaan, toinen toistaan häijymmin! Netissä kun kerrotaan mikä hyvänsä uutinen, niin eikös jo ala solvaajien kilpakirjoittelu! Entäs sitten liikenne! Pieterille kaksi kolmesta kanssa-autoilijasta on idiootteja, epäilen, että samoin hän on sitä monen mielestä. Joskus saan toden teolla hyssytellä, kun on vähällä tulla kilpa-ajo. Joku on ärsyyntynyt ohituksesta, kieppaa eteen ja jarruttaa sitten äkisti. Pieterin saisi helposti ärsytettyä mukaan leikkiin, joka voi kääntyä todella vaaralliseksi! Kun sanon, että ajattele nyt, ei se ehkä töpännyt tahallaan, on vain yhtä surkea ajaja kuin minä, tekee vahingossa virheen, niin Pieter yleensä rauhoittuu.

Olin eilen kuuntelemassa videoesitelmää, jonka piti Kanadassa asuva henkinen opettaja Eckhart Tolle (muistat kirjan: Läsnäolon voima, 1997). Hän muistutti tutusta totuudesta: joku ilmiö, asia tai henkilö ei ole ärsyttävä, se vain on (olemassa). Sinä itse ärsyynnyt siitä/hänestä. Sinä itse valitset mielentilasi ja reaktiosi. Sen kun muistaisi!  

Pohdin taas vaihteeksi näitä vihapuheita, kulttuurieroista johtuvia, eri uskonnoista/uskomuksista  johtuvia. Lehdessä oli lauantaina essee, jossa vertailtiin äärioikeistolaisten ja jihadistien puheita ja kirjoituksia. Miten samanlaisia ne ovatkaan! Versoavatko vihapuheet jostain ihmisen geenissä piilevästä kiukusta, joka pitää purkaa jotenkin ulos. Sille löydetään aina kohde, joka riippuu omasta lähtökohdasta. Uskontohan on ollut lyömäase iät ja ajat. Usko. Niin sanottu usko. Minun uskontoni ja jumalani on se ainoa oikea. Joka muuta väittää, on luopio, jolle on parasta vähän antaa opetusta. Joskus jopa päästää hänet päiviltä, että sitten saisi kunnon kurinpalautusta siellä taivaassa/paratiisissa/helvetissä. Ihan oikein moiselle hyypiölle! Vai mitä?

Lapsenlapsi (musiikin ohella tällä hetkellä innostunut elokuvista) toi katsottavaksi Martin Scorsesen elokuvan Silence. Se kertoi portugalilaisista jesuiittamunkeista, jotka toivat (= tuputtivat) kristinuskoa japanilaisille 1600-luvulla. Hieno elokuva! Japanilaiset valtaapitävät eivät yhtään pitäneet käännytystyöstä, koska heillä oli jo oma buddhalaisuutensa. Siinä uskonnossa ei ole jumalaa, eikä palvota kuvia. Ihminen itse on tärkein, ihmisen tulee pyrkiä valaistumiseen. Siihen tilaan päästään, kun kärsimys loppuu (tästä puhui myös Eckhart Tolle). Verisesti käännytettiin tai vastustettiin sitä tuputtamista puolin ja toisin. Oltiin horjumattomasti (muka) kristittyjä! Vahvoja uskossa. Mieluummin kaula katki, kuin olisi poljettu Jeesuksen kuvan päälle. Fiksuin jesuiitoista kääntyi buddhalaiseksi. Hän oivalsi jotain uskosta ja viisaudesta. Nimittäin, että vaikka kuinka rukoilisi, Jumala ei koskaan vastaa. Sitä tarkoittaa Scorsesen elokuvan nimi: Silence (Hiljaisuus).

Samanlaiseen loputtomaan taisteluun minun uskontoni, sen ainoan oikean, puolustamisesta, perustuvat tämänkin päivän vihapuheet ja –teot. Kristikansa kuitenkin on jo sen verran maallistunutta, ettei yleensä vetoa Raamattuun tai muutenkaan uskontoon (lahkoja lukuunottamatta), he ”tyytyvät” vain vihaamaan ihan vihaamisen ilosta. Toinen osapuoli sen sijaan tietää tarkalleen, mitä jumala on sanonut ja käskenyt tehdä. (Perusteltu kritiikki on eri asia, mutta jos sitä yrittää, niin leimoja lyödään heti. Tästäkin oli Hesarissa juuri pitkä artikkeli.)

Varmaan se on vain niin, että jos tämä planeetta selviää ilmaston muutoksesta hengissä ja täällä on vielä ihmisiä tuhannen vuoden kuluttua, voimme pilven reunalta seurata, minkä sorttisten uskontojen/uskomusten kiihkomieliset puolustajat silloin taittavat peistä tai lähettävät myrkkypilviä toistensa niskaan.

 Kun ihmisluonto todella näyttää olevan sellainen, että toisten mielipiteet, ulkonäkö, tavat, pukeutuminen, uskonto, kieli ja ties mikä kaikki nyt vain yksinkertaisesti ärsyttää. Ärsyttää ihan pirusti.Vihainen

PS. Olin menossa alakerran kuntosaliin vähän pyörää polkemaan. Edellinen käyttäjä oli vääntänyt satulan korkeuden säätimen niin tiukkaan, etten saanut sitä liikkumaan. Jäi pyöräilemättä. Sen sijaan menin kotiin kirjoittamaan lappua, johon olisin nimettömästi halunnut kirjoittaa: "Senkin saatanan valopää, ajattelisit vähä, jos siellä  korvien välisellä pururadalla nyt yleensä mitään liikettä näkyy, ja löysäisit lähtiessäsi satulan korkeudensäädintä, että muutkin voisivat pyörää käyttää! Vihainen", mutta sitten kuitenkin kirjoitin: "Hei sinä pitkä voimamies, löysäisitkö ensi kerralla satulan korkeudensäädintä, että me voimattomat ja lyhyenlännätkin päästäisiin kuntopyoräilemaan !Vau"

Tiedän, että edellisen kaltainen viesti olisi aikaansaanut sen, että ruuvia olisi edelleen kiristetty niin, ettei se enää koskaan olisi siitä mihinkään liikkunut. Ja minä taas olsin vakoillut, kuka mokoma kuntoilija on ja kirjoittanut yöllä sen oven graffiteja täyteen.

Ei käy katteeks! Onpa ollut paljon negatiivisia kirjotuksia uuden hallituksen ohjelmasta. Muutama ystävänikin on arvostelut ja epäillyt. Eräs sanoi muistavansa Rinteen jo työmarkkina-ajoilta. Lupasi kyllä paljon, kuulema, mutta toteutumisen kanssa oli niin ja näin. Jaa-a, minuun, joka olen optimistinen (voit myös halutessasi lukea: sinisilmäinen), hallituksen innostus ja positiivisuus tarttui tuota pikaa.

Työllisyys nousuun? Jos Sipilän hallituksen aikaan syntyi 120 tuhatta uutta työpaikkaa ja nyt pitäisi syntyä vain puolet siitä, että tavoite 75 %:n työllisyysasteesta toteutuisi, niin minusta se kuulostaa realistiselta. Mutta urakkaa riittää, en todellakaan kadehdi ministereitä. Silmätikuksi joutuu Rinteen ohella mm. Timo Harakka.

Oppivelvollisuuden jatkaminen 18 ikävuoteen näkyy myös paljon jakavan mielipiteitä. Kaikilla on se oikea tieto:  hyvä kun mahdolliset putoajat saadaan napattua kiinni ennen putoamista tai että: ei tule onnistumaan, hukkaan heitettyä rahaa! Tietenkin asialla on puolensa ja puolensa. Joku kehittyy juuri noina parina vuotena aikuisuuteen ja vastuuntuntoon. Ei ole tarvinnut jäädä hylkypäätös kädessään masentumaan: mihinkään en kelpaa, ihan sama, antaa olla, tuleehan sossusta kaljarahat kuitenkin. Kun toisen asteen opinnot on saatu vauhtiin, haluaa ehkä jatkaa, ehkä jopa innostuu tulevaisuudestaan. Itse olisin kyllä ollut hukassa ilman vanhempia, jotka pitivät jatko-opintoja (minun kohdallani lukiota) itsestään selvyytenä. Kun vielä yliopistossakin ihmettelin, miten sitä nyt sitten opiskellaan, mitä täällä pitäisi tehdä? Kesti aikansa, ennen kuin oivalsin. Jos olisin jäänyt "heitteille" 16-vuotiaana, ties missä olisin makkaranleimaajana (ammattinimike, tuskin sellaista edes oikeasti on, joka oli äitini mielestä se kaikkein alin! Sitä nimikettä hän aina tarjosi meille lapsille, jos ei koulu tuntunut maistuvan!).

Tytär, joka opettaa Omniassa lähihoitajia, huokasi alkukesän kiireidensä keskellä (loputkin valmistujat piti saada jättämään viimeiset opinnäytteensä!): jaahas, sen sijaan, että me voitais potkia ne laiskimukset pellolle, kun ei jälkeä vaan synny, vaikka niitä kuinka yrittäisi motivoida ja kannustaa, meidän pitää tulevaisuudessa katsella täällä niiden lorvimista 18 ikävuoteen asti. Hän kaipasi lisää opettajavoimia, koska opetus on liian harvojen harteilla ja byrokratiaan sekä tekniikkaan hukkuu ihan liikaa kallista työaikaa.

Muistan jo kaukaiselta työajaltani OAJ:ssä, miten tärkeänä itse näin  opinto-ohjaajien roolin. Heillä oli ihan liian vähän aikaa oppilasta kohti. Muutenkin tukiopetus ja erityisopetus olisivat niitä keinoja, joihin panostamalla voitaisiin (EHKÄ) ehkäistä  yhteiskunnan raiteilta putoamista.  Varhaiskasvatuksessa luodaan jo pohja, myös huonommista lähtökohdista ponnistaville pikkuihmisille pitää olla enemmän aikaa, yksilöllistä huomioimista. Kun ihminen pienestä pitäen tiedostaa, että minä olen hyvä, minä osaan, minä ole arvokas, opin ja ymmärrän, niin ehkäpä silloin saavutetaan jotain tulevaisuudessa. Vihan poistaminen, toisten kunnioittaminen, ymmärtäminen ja arvostaminen, missä sinä muuten niitä opit, ellet päiväkodissa ja (ala)koulussa?  Ja työn arvostamista. 

Kaiken aikaa on tietysti esillä vanhat riidat: mitkä aineet koulussa ovat tärkeitä, humanistiset vai teoreettis-käytännölliset. Filosofia, historia, kielet, matematiikka, biologia tai ehkä sittenkin taideaineet? Kun rahaa on rajallisesti, mikä laitetaan etusijalle? Arno Kotro kysyi blogi-kirjoituksessaan (luin aamuyöstä fb:sta) käydäänkö koulua elämää vai elinkeinoelämää varten.  Seurasi mieletön määrä kilometrien pituisia kommentteja (ilmeisesti) opettajilta. Itse kyllä näen, että molempia varten koulua käydään. Opitaan elämää, arvoja, opitaan tietoja ja taitoja. Elinkeinoelämä on se, joka leivän antaa, yleissivistys takaa sen, että sitä harjoitetaan hyvin, oma ja muiden etua kunnioittaen. Tasapainossa ja ymmärtäen, mitkä asiat ovat todella tärkeitä. Niitä on mielestäni juuri nyt varsinkin ilmaston muutoksen torjuminen. Se maksaa ja maksaa paljon (koska oikeasti ollaan jo myöhässä), ne rahat ovat varmasti poissa sinulta, minulta ja Hentun Liisalta. Se on kärsittävä nahoissamme, itse olemme syyllisiä.

No, mutta lyhyestä virsi kaunis, tai aika pitkähän tästä nyt tuli. Joka tapauksessa, paljon onnea uudelle hallitukselle. Jaksakaa, pysykää positiivisina, minä luotan teihin!

 

 

 

Uusimmat kommentit

08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
26.06 | 09:50

Hei!
Hyvin mielellään minäkin vaihtaisin ajatuksia. S-postini on kaarina.dewolff@gmail.com. Vasta pääsin kirjan loppuun ja yksi viikko systeemiä on mennyt!

...
25.06 | 14:20

OLEN ERITTÄIN TYYVÄINEN KIRJAAN JA TULOKSIINI TOIVOISIN VOIVANI KESKUSTELLA TÄSTÄ UUDESTA ELÄMISEN TAVASTA JA KAIKKEEN SIIHEN LIITTYVÄSTÄ.

...
09.06 | 23:05

Päiväkoti lie paras sellaisille, joiden kotiolot - ikävä sanoa -ennakoivat mahdollista syrjäytymistä. Välittävä, osaava koti tietenkin antaa hyvät eväät!

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS