Tänään ajattelin...

kuin tuuli laivaa, hoilasi muuan ystäväni takavuosina.  Vähän sellaista mietiskelin, kun kuuntelin Teemu Luukan ansiokkaan kirjan haukiputaalais-newyorkilaisesta Tyyni Kalervosta, joka oli, vaikkakin ristiriitainen henkilö, myös melkoinen voimanainen. Tuli yksin siirtolaiseksi Kanadaan vuonna 1924 ja siitä sitten jonkun vuoden päästä laittomasti rajan yli Amerikkaan ja New Yorkiin. Kirja kertoo Tyynin  uskomattoman tarinan Länsi-Pasilan silloisista taloröttelöistä rikkaaksi ravintoloitisijaksi ja kiinteistöjen omistajaksi Manhattanille, Kekkosen ja monen muun valtaapitävän ystäväksi. Sattumaa ja onnea, mutta myös älyä, uskallusta, halua, uskoa itseensä, päättäväisyyttä ja ahkeruutta. Kirja valottaa mukavasti New Yorkin historiaa, tuo esiin eri pormestarien tekemiset ja tekemättä jättämiset, samalla kerrotaan suomalaisten siirtolaisten tarinaa ja koko läntisen maailman historiaakin. Todella lukemisen/kuuntelemisen arvoinen teos!

Mitenkähän paljon Urho Kekkosen elämässä oli Sattumalla osaa ja arpaa? Tätä sitten pohdin eilen, kun ensimmäistä kertaa kävin Lepikon torpan pihalla Pielavedellä. Kuvittelin, miten Urkki lähti sieltä koulutielle, ei tullut bussi hakemaan. Tosiasiassa perhe muutti 1906 Kuopioon ja sieltä pari vuotta myöhemmin Lapinlahdelle, jossa Urkki aloitti koulun 1908. Eli Lepikon torpan aikana hän oli päiväkoti- ja esikouluikäinen.  Päiväkoteja tai esikouluja vaan ei ollut. Kun hänen opettajansa suositteli vanhemmille, että poika pitäisi ehdottomasti panna oppikouluun (Iisalmeen), mitä jos vanhemmat olisivat kieltäneet moiset herrojen kotkotukset? Jos oikein syntyjä syviä miettii ja kaiken seurauksia, olisiko ollut mahdollista, että me sitten vuonna 1991 oltais oltu samassa jamassa Baltian maiden kanssa, hakemassa itsenäisyyttämme jo toiseen kertaan? 

Sattumallako tässä mennään, vai miten paljon esim. vanhempien tuella on  merkitystä meistä kunkin tulevaisuuden suhteen?  Omat kyvyt vai ympäristö? Tietenkin sekä että, mutta jos itsetuntosi on vahva jo heti lapsena, olosuhteet ovat paljon otollisemmat kuin, jos älykäs ihminen lytätään lattianrakoon jo ihan pienenä. Sieltä sen pienen minän on hankala ponnistaa ylöspäin. 

Pieter tuumi, että Kekkonenhan oli sitten niin kuin diktaattori. Valitutti itsensä presidentiksi peräti neljä kertaa. Valitutti ja valitutti. Uskoi kyllä, kun vakuutin, ettei se niin mennyt ja että ei ollut diktaattori, vaikka lähes yksinvaltias olikin. Asemassa, jossa saattoi heitellä kirjeitä myllystään milloin kellekin vallankahvaa tavoittelevalle ja perässähiihtäjälle. Pieter on lukenut Matti Klingen Brief History of Finland- kirjan. En tiedä, missä hengessä Klinge historiamme esittää. Suomessa historiaa tuskin on tahallaan vääristelty, mutta kirjoittajan tausta tietenkin tuo oman värinsä. Onko esim v. 1918 sota sisällissota, kansalaissota, veljessota vaiko peräti vapaussota?

Amerikkalainen unelma saattoi käydä toteen vielä viime vuosisadalla (nythän sellaista unelmaa ei oikeasti enää ole, koko Amerikka on kuilun partaalla). Toteen saattoi myös käydä tie torpasta valtakunnan johtoon. Tai satamatyöläisestä. Onko nykyisin elämä liian helppoa, onko ahkeruus ja yrittäminen vanhanaikaista ja turhaa? Rahan saa vähemmälläkin. Riittää ainakin kahviin ja tupakkaan, niin kuin laulussa lauletaan.

 

 

Eiks olekin sanottu, että yhdistämme helposti ihmisten nimiin tietyt mielikuvat aiemmista kokemuksista. Aila on pyöreä, Eila on laiha jne. Risto on vaalea ja Pekka tumma. Kaisa on fiksu ja Wilhelmiina hieman simppeli. Mutta mielikuvat tietenkin muuttuvat kokemusten mukana.

Entäs firmat: tämä on ketku, tuo luotettava. Tämä enemmän ja tämä taas ei ollenkaan ympäristöystävällinen.Tällaisiin kyselyihinhän olet ehkä joutunut vastaamaan joissan kuluttajatutkimuksissa. 

Oltiin eilen Kuopion Ikeassa. Asiakkaita oli varmaan 10 % normaalista, valtavassa ravintolassa ei kovin monessa pöydässä istuttu. Mietiskelin siinä syvällistä ikuisuuskysymystä: mitä Ikea merkitsee minulle. Aina olen tykännyt käydä, paitsi jos on hirveä ruuhka. Nyt tuli osastoilla tunne, että täytyy olla keskiyö, kun ei välillä näkynyt ristinsielua. Sai rauhassa ihastella hienosti rakennettuja olohuoneita ja keittiöitä. Unohtaa, ettei se oman asunnon pohjaan sijoitettuna ihan kuitenkaan tuolta näyttäisi. Sai rauhassa saada ideoita ja vinkkejä, ihmetellä sitä innovaatioiden määrää, yrittää vältellä heräteostoja. 

Varsinkin Amerikan vuoden jälkeen Ikeasta on tullut minulle kodin ja turvallisuudentunteen symbooli. Siellä kun käytiin Burbanksin Ikeassa (lausutaan aikiia), en yhtäkkiä tiennyt, missä olin. Kaikki näytti kodilta, samalta kuin Espoon tai Vantaan Ikeassa. Tai nyt Kuopion. Ainoa outo asia oli, että asiakkaat koostuivat erinäköisistä ihmisistä kuin meillä. Paljon latinoja. Mutta muuten kaikki oli hetken aikaa niin kuin kotona. Järjestys, värien harmonia. Sykähdyttävän turvallista, minua kun vaivasi melkoinen koti-ikävä kaikenaikaa. Sama tunne valtaa minut edelleenkin aina Ikean käynneillä.- Amerikassa kun astuin ulos Ikeasta, ikävä todellisuus löi kasvoille: palmuja ja taivaisiin ulottuvia mainospylväitä. Täällä odotti ulkona tuttu tuulinen ja sateinen syysilma. Keltaiset koivunlehdet pyörivät ilmassa.

Joskus 90-luvun laman ajoilta on jäänyt mieleen käynti Petikon Kodin Anttilassa (vieläkin taitaa olla noita Kodin Ykkösiä jossakin, vaikkei Anttilaa enää ole). Asiakkaita oli paljon, ei kuitenkaan ihan ruuhkaksi asti. Ajattelin: onpa hyvä, että on sentään asiakkaita, että löytyy näinä aikoina ostovoimaa. Että pyörät pyörii, on töitä. Siihenkin kauppaan jäi positiivinen fiilis. (Tokmanni on hovihankkijani, mutta siinä ahtaassa sekamelskassa tuskin kukaan viihtyy. Poikkeaa vaan ostamassa kalsarit tai tiskiaineen, kun halvalla saa.)

Entäs nyt, entäs näinä ankeina aikoina? Miten paljon pyörät ovat hidastuneet, pysähtyvätkö kokonaan?  Tilataanko Ikean tuotteet verkosta, pysyvätkö käytävät tyhjinä, milloin alkavat yyteet?

 

 

Juuri kun piti kirjoittamani Q-teatterin esittämästä Milja Sarkolan näytelmästä Pääomani, ponnahtikin esiin tämä Kansallisteatterin "skandaali", kuka voi esittää ja ketä, kun sinne on valmisteilla Pedro Almodóvarin elokuvan pohjalta oleva Kaikki äidistäni. Kummallisen herkkänahkaiselta näin "ulkopuolisesta" tuntuu, että jos nyt menee sekaisin, onko kyseessä mies, joka esittää naista vai nainen, joka on välillä mies ja välillä nainen vaiko ehkä mies, joka esittää naista, joka esittää miestä, niin siitä vedetään herneet. Ihan sama, on pakko huokaista ja korostaa samalla sitä, että ehkä tuo itseni lukeminen ulkopuoliseksi ei ollutkaan oikea määritelmä. Olenko minäkään nyt oikeassa roolissa tässä elämässä? Onko kukaan? Kun toisaalta ei saa enää määritellä sukupuolta, mutta toisaalta pitää tietää ja ymmärtää tarkoin kaikenlaiset poikkeamat vanhanaikaisesta naisesta ja miehestä. 

Juuri siis näin loistavan näytelmän Pääomani. Neljä näyttelijää (Eero Ritala, Tommi Korpela, Lotta Kaihua ja Laura Rämä, kahta viimeksi mainittua en aiemmin muista nähneeni missään). Näytelmä jakautui kahteen osaan: perheen talousasioihin ja taiteilijayhdyskunnan elämään. Eero Ritala esitti molemmissa naista (olettaisin, että eri naista kummassakin osassa) ja hyvin esittikin. Ei siis mitään trans-alkuista vaan oikeaa naista. Lyhyellä tukalla ja miehen ulkonäöllä mutta naisen olemuksella. Huom: ei millään lailla liioitellusti vaan pienillä, naisille tunnusomaisilla eleillä. Kaula-aukon ja riipuksen hypistely, ympärilleen pälyily, hiusten ja kaulan koskettelu. Ei liikaa, vaan pienesti. Sanna Kangasniemi sanoi Hesarin kolumnissaan, että Ritala esitti neuroottista naista, minä en häntä mitenkään erityisen neuroottisena nähnyt. Onhan se tietenkin liioiteltua, että pohtii kaiken aikaa omaisuutensa arvoa, mutta tosielämässä voisi sellaista tehdä vaikkapa kerran pari vuodessa, olematta erityisen neuroottinen.

Mutta näytelmässä myös naiset esittivät miehiä ja nuorta poikaa. Tommi Korpelasta nyt ei naista saisi, hän on - vaikkakin komea - vähän sellainen Junttilan Einari-tyyppi. Käsitteen lanseerasi aikoinaan Jussi Parviainen. Muistanette sketsit! Siis Tommi pysyi miehenä koko ajan.

Erikoista oli myös, että ekassa osassa puhuttiin pääosin ruotsia. Oltiin Aktia-pankissa, rouva (Eero Ritala) oli vähän parempaa sukua, nainut alaspäin (Tommi Korpelan), pankkiasiat kerrottiin sujuvasti ruotsiksi, mies ei paljoa ymmärtänyt, mutta ei myöskään rouva. Miehelle kieli oli hankalaa, rouvalle pankkiasiat. Pankkineiti tuputti lisäksi vakuutuksia ja muita kylkiäisiä asuntolainaan. Tulkitsin homman niin, että usein ja useille tällaiset asiat ovat suomeksikin yhtä kuin puhuttaisiin sanskriittia tai hepreaa, eli ruotsi käy siinä missä mikä tahansa kieli. Välillä vilahti vähän suomeakin.

Toisessa osassa oltiin Amerikassa, mikähän osavaltio se nyt olikaan, joka tapauksessa jonkinlaisessa taiteilijaresidenssissä, jonne suomalainen naiskäsikirjoittaja ja -ohjaaja oli saanut stipendin viikon mittaiseen oleskeluun. Puhuttiin englantia. Välillä aina Ritala lausui hyvin syvällisiä säkeitä elämästä (suomeksi). Kysymyksiä: mitä haluaisit, jos...onko oikein, että... jne.Ritalan nainen oli sitten niin suomalainen kuin voi. Kiinnostunut, sovitteleva, epävarma, kankea englanti. Mielettömän hyvä. Hyviä olivat muutkin. Lotta Kaihua (googlaamalla näin, että hän esiintyy myös Syke-sarjassa, jota en katso, vaikka varmaan on ihan hyvä) esitti chicagolaista runoilijaa, josta ei tiennyt onko mies vai nainen. Jossakin vaiheessa hän innostui esittämään omaa runoaan, joka koostui pääosin eriskummallisista lintujen äänistä. Runon lopussa suomalainen nainen huudahti "kuiiikkka", mutta tajusi melkein heti, ettei se nyt yhtään kuulunut asiaan. Tosi nolo juttu.

Mutta näytelmä ei ollut nolo, ei todellakaan. Q-teatteri ei toistaiseksi koskaan ole pettänyt.

Milloin sille pitäisi antaa vihreää valoa? Pieter sanoi, tultuaan hyvästelemästä sisarensa: silloin, kun henkilö sanoo, että kuolema on parempi kuin elämä. Pieterin sisar vastasi kysymykseen "oletko todella harkinnut": "parempi tänään kuin huomenna". Siinä ei nyt ole enää paljoa sanottavaa. Hän painoi enää 36 kiloa (pituus n. 160 cm). Mitä elämää se on, jos on vain hengissä, mutta ei elä? Jos tiedät, että millään keinolla et voi enää palauttakaa osaakaan siitä, mikä oli ennen.

Tämä armas mieheni ei usein ole tunteellinen, tai osaa peittää tunteet, niin kuin mies ikään -luulisi ihan suomalaiseksi - mutta nyt oli. Ei itkenyt -tosi mieshän ei itke. Vai itkeekö? - mutta kertoi. Kertoi millaista oli pitää sisartaan kädestä, muistella lapsuutta ja nuoruutta, puhua suhteesta toiseen sisareen, johon välit ovat poikki, puhua uskonnosta ja suhteesta kuolemaan.

Olin tosi tyytyväinen, että halusi istua alas, ottaa oluen ja puhua. Jotain ihan uutta, ehkä hä nyt koki, että voi jakaa kanssani ne tunteet, joiden sanoi vaikuttaneen häneen todella syvästi. Että hänen sisarensa oli niin rohkea, että USKALSI, että PYSTYI tekemään tämän päätöksen. Lääkkeet eivät auttaneet enää kipuihin, eivätkä tunnereaktion hallintaan, sisar oli  melkein pudonnut sängystä, jossa sentään oli laidat, kun ei pystynyt yhtään kontrolloimaan kroppaansa. Se oli ollut kauheaa katsottavaa, eikä Pieter ollut voinut tehdä mitään, ainoastaan estää putoamisen lattialle.

Voin kuvitella. Sisar, johon on ollut kiinteät suhteet kaikki nämä vuodet. Molempiin sisariin on, nyt toinen vain ei tiedä, että toinen on tänään saanut armokuoleman, kuten eutanasiaa myös on kutsuttu. Melkoisen vaikuttava, tunnepitoinen kokemus.

Intiaanikoiramme  Waya ei tiennyt miten päin olisi, kun Boss oli lopultakin siinä. Wayanhan on aina ollut mukana matkoilla, aina on autolla menty, mutta tuntee myös lentokentän. Tietää, että sieltä se/ne tulee. Ihan häntä varten, kaikki on taas hyvin, no problem! Superdog!  Waya voi taas nukkua olematta vihainen mulle. Boss is finally at home. Marvellous.

Mutta eläimillehän eutanasia on sallittu. Sitten kun se aika koittaa. Entäs Pieter, mitkä on fiilikset? Koira, joka vinkuu, uikuttaa ja puskee. Suurin lohtu, se suuri, se Suurin, Eino Leinon sanoin.

And Boss is finally happy, olihan intiaanikoira odottamassa. Ja minä 🤔.

Katsottiin just tallennuksesta  elokuva Yön kuumuudessa, vuodelta 1967. Pääosassa hieno näyttelijä Rod Steiger. Sai osastaan oscarin. Koko elokuva palkittiin myös monella muulla oscarilla. Vanhanaikainen, liian arvattavissa jne, Pieterin mielestä Hesarin viisi tähteä olivat liikaa. Minä olisin antanut kuudennenkin. Joskus tuntuu, että tähdet ropisevat helposti vanhoille leffoille. Mutta tässä ymmärsin peilata elokuvaa aikaansa vasten. Vuosi 1967. Klu-klux-klan vetreimmillään (aika ikävästi sanottu, eikö?). Että joku tekee tällaisen leffan, missä viimesen päälle punaniska-poliisi alkaakin arvostaa mustaa miestä. Kantti ei antaisi periksi, mutta jotain valkoisen purkkaa jauhavan poliisin sielussa tuntuu tapahtuvan.

Ettäkö taide ei voisi muuttaa maailmaa? Ainakin elokuvataide. Hitaastihan se tapahtuu, ihan liian hitaasti ja sitten tulee se Imperiumin vastaisku. Tässä tapauksessa äärioikeistolaiset ja uusnatsit. Suomessakin puolustamassa tätä kallista isänmaata, johon heillä on ollut onni syntyä. Eivät he kansallisuuttaan ja syntymämaataan itse valinneet. Kukaan ei valitse, ei musta eikä keltainen, ei valkoinen eikä punainen.

Nyt sentään voidaan tehdä noita rasismin vastaisia elokuvia ja tehdäänkin melkein urakalla: Hidden figures, Piiat, Green Book, BlacKkKlansman... Mutta että vuonna 1967. Siitä kai se vähitellen lähti. Jotkut valkoiset ovat ylemmyydentuntoisia pelkästään siksi, että ovat valkoisia. Heillä ei ole muuta kuin ihonvärinsä, joka tekee heistä muka parempia.

Rasismi on niin syvään juurtunut, että mahtaako koskaan kadota maailmasta. Mutta tässä pieni toivonpilkahdus vuosien takaa:

XMA Header Image

 

No sitten: leffan loputtua Pieter meni nukkumaan ja minä surfailin kanavilla ja osuin dokumenttiin Queenistä ja Adam Lambertista. Tästä pääsemme homouteen, joka käsittämätöntä kyllä on ollut sekä sairaus että rikos sekä synti. Ja monien mielestä on vieläkin, veikkaisin jopa kaikkia noita kolmea. Dokumentti oli upea. Ihan jo siksi, että vaikka Freddie Mercury on ollut kuolleena jo lähes 30 vuotta hänen musiikkinsa soi edelleen tuhatpäisille yleisöille ympäri maailmaa ja nuori, upea Adam Lambert on astunut Freddien saappaisiin, jotka sopivat hänelle kuin valettu. Niin kuin joku haastateltava sanoi: nuoriso saattaa tulla konserttiin Adamin takia ja lähteä sieltä Queen-fanina. Ja oliko niin, että hän oli eka julkihomo, jonka levy palkittiin tai jotain, en muista mitä sanottiin. Dokumentissä sanottiin, että Freddie vei homojen asiaa eteenpäin ison harppauksen. Asiaa, jossa ei pitäisi olla milloinkaan ollut mitään eteenpäin vietävää. Rakkaus ja tunteet, seksuaalisuus on aina ollut sellaista kuin on.

Eilen katsoin (myös tallennuksesta) sellaisen elokuvan kuin Kaksi pientä rakkaustarinaa (vai miten se nimi nyt meni). Homoista. Hieno elokuva, mielestäni kertakaikkiaan hieno. Vanessa Regrave, jonka roolihahmo oli elokuvan alkuosassa nuori rouva, joka ikäväksi yllätyksekseen huomasi miehensä olevan homo. Ei voinut tätä hyväksyä, piti rikollisena, inhottavana. Hyväksyi vasta ikivanhana, kun lapsenlapsi, kirkasotsainen nuorimies myös osoittautui homoksi. Ei aluksi silloinkaan. Tämä ei kuitenkaan ollut koko tarina, vaan jälkiosassa tämä isoäitinsä kanssa asusteleva nuorimies harrasti yhdenyön tinder-suhteita, ei tiennyt muusta, ei tiedostanut, että hänelläkin oli oikeus rakkauteen, täydelliseen ihmissuhteeseen. Kädestäpitäen piti opettaa. Kaunis elokuva.

Ymmärrän sen, että en ymmärrä kaikkea. Mutta jos siitä ei ole minulle eikä muille mitään harmia, niin miksi en hyväksyisi. Kuten esim tämä nuori korkeushyppääjä Jere Nyström. Erikoinen ilmestys. En ymmärrä, mitä hänen päässään liikkuu, mutta ei minun tarvitsekaan ymmärtää. Pitää vain hyväksyä.

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS