Tänään ajattelin...

Ja se on -yllätys, yllätys  -Michelle Obaman tarina. En harrasta elämänkertoja, ehkä pitäisi, mutta nyt oli tytär niin moneen kertaan käskenyt kuunnella tämän, että ostin lopulta äänikirjan. Tottakai olin ihaillut Michelleä ja Barackia ja tiennyt heidän tarinansa päällisin puolin, mutta nyt vasta todella tunnen. Tiedostan ja tajuan, tämän lähemmäs ei voi Michelleä päästä. Michelle tarjoaa lähikuvan rodun vaikutuksesta tavalliseen keskiluokkaan kuuluvien, äärettömän lahjakkaiden ja ahkerien lasten ja nuorten elämään, opiskeluun, ammatinvalintaan. Ihan ruohonjuuritasolla. Millaiset olivatkaan Michellen vanhemmat, viisaat ja peräänantamattomat, kaikkensa tehneet. He halusivat lastensa (Michelle ja Greg) etenevän niin pitkälle opinnoissa, kuin pystyisivät, kustannuksista viis.  Tietäen, miten mielettömän kallista onkaan opiskelu Amerikassa! Michellellä on kaksi huippuyliopiston tutkintoa, hän itsekin joutui ottamaan ison opintolainan.

Ihana rakkaustarina alkaa vähitellen, kun Michelle saa nuoren kesäharjoittelijan, Barackin, ohjattavakseen lakiasiantoimistossa Chicagossa. 

Koko tarina on niin mielettömän innostava ja upea, politiikkaan meno, lapset (jotka ovat tärkeässä roolissa läpi kirjan), kampanjat senaattoriksi ja presidentiksi.  Ensimmäisen naisen rooli, valtiovierailut, ihmisten tapaamiset, mm. kuningatar Elisabeth. Elämä Valkoisessa talossa, kasvimaa siellä, jota kukaan ei ollut hoitanut sitten Eleanor Rooseveltin. Puuttuminen yleensä amerikkalaisten nuorten ruokatottumuksiin. Lasten kasvattaminen kaiken tuon hälinän keskellä. Tytöt, Malin ja Sasha ovat selvästi olleet molemmille todella tärkeitä, heille on haluttu tarjota tavallinen nuoruus, mutta mahdotontahan se on ollut.

Lukija kirjassa on niin hyvä (Krista Putkonen-Örn), että tuntuu kuin suomenkielinen Michelle itse kertoisi tarinaansa. Suosittelen ehdottomasti ihan jokaiselle, varsinkin kaikkien nuorten, sekä poikien että tyttöjen pitäisi lukea tämä (tai vaikka kuunnella). Opiksi siitä, että mikä tahansa on mahdollista, jos ihmisellä on ahkeruutta ja ymmärrystä kehittää itseään, että opiskelu kannattaa. Oppiakseen jotain eriarvoisuudesta ja tasa-arvosta, rasismista. Ja oppiakseen, että olet hyvä, riittävän hyvä. Koska Michelle on koko ikänsä joutunut itseltään sitä kysymään ja sitten vakuuttamaan: kyllä, minä olen riittävän hyvä.

Lue tai kuuntele!

 

 

Olipa hyvä haastattelu THL:n Mika Salmisesta tämän päivän lehdessä. Siis MINUN MIELESTÄNI, on pakko lisätä, kun nyt jokaisella on se oma mielipide lähes jokaisesta asiasta. Ainakin korona-viruksesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä, määräyksista ja tilastoista.

Salminen sanoo, että tauteja on muitakin, sairastumiseen voidaan monissa tapauksissa itse vaikuttaa. Jos karkit ja tupakka kiellettäisiin (ehkä kaikki makea tai jauhoinen), suuri osa taudeista häviäisi, jos autoilu kiellettäisiin, ilmansaasteet ja onnettomuuksien uhriluku vähenisivät. Että ihmiset odottavat, että lääketiede pystyy kaikkeen, on antibiootit, on rokotukset. Hänen mukaansa lääketiede on auttanut vain n. 20 %:ssa, loppu on muuta yhteiskunnan kehitystä (hyvää tai huonoa), veden ja ruoan laatu, ilman saasteiden määrä.

Jaa-a, sitä alkaa olla väsynyt tähän 2 kuukautta kestäneeseen tilanteeseen, on vain korona-uutisia joka tuutista. Tehtiinkö oikein, tehtiinkö väärin? Joka maa vertailee itseään, omia ratkaisujaan toisiin. Ei tässä taida olla voittajia ollenkaan, pelkästään häviäjiä. Pitäiskö jo hyväksyä oma kuolevaisuus? Luin just jotain poikani kirjoitusta, jossa hän kertoi muiston lapsuudesta: isä oli tullut sanoneeksi, että me kaikki kuollaan joskus ja se oli ollut pojalle melkoinen shokki. "Ei ole totta, minä en ainakaa kuole!" Tätä kamalaa uutista oli lapsi kelannut päässään pitkän aikaa. Sitä hirveää totuutta me aikuiset ei edelleenkään pureksimatta niellä!

On vain elätettävä unelmaa, että jotenkin tästä selvitään. Kaikesta on aina selvitty. Itse miellän asian kuten ennenkin olen sanonut: oli menty kehityksessä liian pitkälle väärään suuntaan, jako oli kulkenut jo vuosikymmeniä tai -satoja näin: minulle,sinulle,minulle, minulle, sinulle, minulle, minulle, minulle, sinulle (tai ei sittenkään, ehkä mieluummin vielä kerran minulle)...Luonto tasapainottaa. Joku sanoi joskus: ahneudella on p*****nen loppu.

Ai niin, liittyiköhän tuo nyt mitenkään tuohon virukseen ja Salmisen haastatteluun? Ehkä heiveröisellä aasinsillalla voittajiin ja häviäviin: luonto voittaa.

PS. Trumpilla olisi kyllä ollut hyvä ratkaisu virusongelmaan (valitettavasti nyt on myöhäistä): jos olis testattu vähemmän, olisi paljon vähemmän tapauksia.

Mikä valitusvirsi kaikuukaan yli 70-kymppisten laumasta ja toinen sellainen kuuluu oppositiopuolueista, kolmas sieltä sun täältä. Jokainen tietää oikein ja paremmin. Hallitus on tehnyt ihan vääriä päätöksiä, avaa kouluja vaikka opet ei halua eikä oppilaat, syyllistää vanhoja ihmisiä, niputtaa heidät kaikki samaan vanhuuttaan tutisevaan kategoriaan, testaa liian vähän, ei pakota käyttämään hengityssuojaimia, jne. Kaikki pielessä. Eikä yhtään tuu mieleen, että kun eivät edes asiantuntijat, terveyden, talouden ja politiikan ekspertit ole selvillä siitä mikä on oikein, ei kukaan muukaan voi tietää. Et sinä, enkä minä, se paremmin kuin Hentun Liisakaan.

Mutta jotain tässä tilanteessa kuitenkin täytyy tehdä. Siis ilmeisesti täytyy (joidenkin mielestä ei tartte). Jonkun täytyy päättää, mitä tehdään ja mitä jätetään tekemättä. Jonkun täytyy tehdä päätös. Ja se on hallitus, joka päättää, syteen tai saveen. Jotenkin tuntuu luontevalta, että siinä kuunnellaan terveydenhoidon asiantuntijoita. Vaikka hekään eivät ole yksimielisiä. Eri maissahan on toimittu hyvin eri tavalla. Ja on kuunneltu myös monia muita asiantuntijoita.

Me jokainen tunnutaan tietävän hieman paremmin, mutta kun ei olla päättämässä, niin on tyydyttävä tarjolla oleviin päätöksiin. Ja noudatettava niitä.

OAJ oli ehdottomasti sitä mieltä, että koulujen avaaminen on huono idea, mutta kaikki opet eivät ole samaa mieltä. Onhan se tiedetty ennenkin, että koulujen tehtävä ei ole vain takoa tietoa päähän, vaan opettaa myös sosiaalisuutta, empatiaa, käyttäytymistä, pitää huolta lapsista ja nuorista, opastaa elämän tielle. Ja niin kuin kuulimme tiedotustilaisuuksissa, kun terveysviranomaiset sanovat, että enää ei ole syytä pitää kouluja kiinni, niin sitten on lain mukaan osallistuttava opetukseen. Meillä vallitsee oppivelvollisuus.

Entäs sitten vanhukset. Jos me ollaan riskiryhmä, niin pitääkö meitä suojella? Vai annetaanko mennä koko joukon samantien, kohtahan me kuitenkin kuollaan? Se eläkepommi olisikin sitten suutari, kun korona korjaisi satoa suurten ikäluokkien osalta. Mutta tosissaan, ystäväni kanssa pohdiskeltiin, mikä on julmempaa: vanhukset eivät saa nähdä lapsiaan ja lapsenlapsiaan, kuolevat yksinäisinä ja onnettomina muutamaan kuukautta myöhemmin kuin muuten kuolisivat, jos saisivat tavata läheisiään ja sitten sairastuisivat koronaan. Siellä sitten lojuvat omissa poteroissaan vanhainkodeissa, ehkä ymmärtämättä ollenkaan, mistä on kyse. Onko se sitten laadukasta elämää. Vanhojen ihmisten syntymäpäiväkorteissahan lukee: ei ole tärkeää lisätä vuosia elämään vaan elämää vuosiin. 

Miten monii toivoo voivansa lähteä saappaat jalassa, mutta onko se saappaat jalassa lähtemistä, jos joudut kuolemaan ikävään, reinot tai ainot jaloissa, kevään tuloa keinutuolissa ikkunan takaa katsellen,  aistien kesän myös ikkunasta tai katsellen kun syksy riipii lehdet puista ja linnut muodostavat aurojaan etelän matkaan. Sinä vaan olet yksin, mutta saathan kuitenkin elää kauemmin! Kukaan ei tunnu muistavan, että joskus me jokainen täältä lähdetään. Tuntuu olevan tärkeintä se elämän pituus, ei sen laadukkuus. Mutta kuolemasta ei saa puhua.

 Kuten sanottu, joku päätös on kaikessa tehtävä. Oikea tai väärä, sitä ei kukaan tiedä. Ei ainakaan nyt, tuskin koskaan.

 

 

Kuka se kulkee täällä mökillä rätti kädessä? Minähän se olen, kun  kaiken huomaan ja kauhistelen: ompa meillä likaista ja tahraista! Pieterhän tekee paljon kotitöitä, imurointi on kokonaan hänen rooteliaan ja lattioiden moppaus. Imuri ei mulla pysy kädessä, on niin vastenmielinen homma, että! Pyykkiä Pieter kanssa saattaa pestä ja silittää, pöydän kattaa ja korjata, ikkunatkin pesee, mutta sitä pitää erikseen pyytää. Mutta näköjään ei hänkään kaikkea huomaa. 

Nyt olin pessyt ikkunat mökillä sisältä, mutta päätellyt, että ovatpa ulkoapäin vielä tosi likaiset, läpi ei näe, mutta pitää odottaa lämpimiä ilmoja. Kun tultiin sairaalasta kotiin mökille, ihan ekaks huomasin: hei, joku on pessyt ikkunat! Niin oli kirkkaat, eli ei täällä maalla ulkona pahemmin likaa ole tullut eikä tule, se oli vain se kaihi, joka sumensi.

Mutta mikä ilo onkaan huomata: tuossa on tahra ja tuossa, hellan nappulapaneeli on rasvainen, lipaston päällä on kaamea pölykerros... Ei kun rättiä käteen taas.

Milloinkahan lakkaan tahrojen lisäksi ihmettelemästä tätä kirkkautta ja maisemien kauneutta, olo on kuin uudestisyntyneellä.  Luin, että harmaakaihi on maailman yleisin syy sokeuteen! Miljoonilla ihmisillä ei ikinä ole mahdollisuutta saada siihen parannusta. 

 

Niin uskomatonta se on, että silmää voidaan tuolla tavoin ronkkia! Vaihtaa siihen uudet linssit tuosta vaan. Heti oli maailma kirkastunut ja lääkäri, (ylilääkäri peräti, kuulema yks Suomen parhaita, hoitajat valistivat) muuttui hetkessä nuorukaisesta keski-ikäiseksi ja omakuva peilissä paljasti hieman myöhemmin armottoman totuuden, jonka jo numerot kertovat. Mutta siitä viis, koko maailma kirkastui. Minulle oli sanottu, että leikkaus on ihan pikkujuttu. Mutta tunnustan, että oli aika kauhea. Miten pitkään lääkäri jollain laitteella (ultraääni) surrutti, ennen kuin sai mykiöt pois ja uudet tilalle. Vasen oli pahempi, hän sanoi, että onpa kummallisen sitkeetä. Hän jutusteli siinä mukavasti: "mistä sinä keksit tulla tänne meille? Miten olet noin aktiivinen?" Minä hengitin kiivaasti hupun alla ja sopertelin: en tiijä, mutta nyt en saa henkeä...

Pupilli oli vasemmassa laajentunut vielä tänä aamuna, josta säikähdin. Nyt illansuussa se on jo ymmärtänyt supistua ja samalla minä olen oppinut jotain uutta: nyt tajuan, miks räppärit ja muut popparit voi olla aurinkolasit päässä yökerhoissa: huumeet on laajentaneen pupillit, tulee hämärässäkin liikaa valoa silmiin. Itsekin katsoin klo 21 alkaneen leffan aurinkolasit päässä ja hyvin näkyi, paremmin kuin ilman!

Mutta niistä odotushuonejutuista. Hoitaja oli saatellut kahvihuoneeseen, missä meitä istui harvakseltaan muutama. Oli kerrottu, että siellä on kahvia, teetä ja purtavaa. Hedelmiä ja voileipiä, siitä ottaa vaan.  Tunnelma oli, niinkuin meilläpäin bruukataan, hyvin hiljainen ja välttelevä. 1,5 metrin turvavälit. Mutta minähän katson velvollisuudekseni aloittaa small talkin ja kyselin ja kertoilin. Ihmiset alkoi jutella. Sanoin, että jos oltais Ameriikoissa, ei tällaista veronmaksajien varojenkäyttöä olisi, ensimmäiseksi tivattaisiin vakuutuskorttia. Ja sitten tietenkin amerikkalaisista ja heidän arvoisasta oranssikasvostaan. Sanoin sitten, että aatelkaapa, jos meidän Sauli... Yks pyörätuoliherra siihen: Joo, kyllä Saulikin osaa. Sanoi joskus ennen kuin oli pressa, että "annamme anteeksi teille punaiset, että niin nöyrästi menitte ammuttaviksi kansalaissodassa, ettekä pistäneet hanttiin. Me annamme anteeksi."

Rohkenin epäillä, mutta herra pysyi kannassaan. Niin, että kyllä sitä meilläkin on kaikenlaista äänestäjäkuntaa. 😲

Uusimmat kommentit

eilen | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS