Tänään ajattelin...

Katsoin jonkun Elisa-viihteen lähettämän ilmaiselokuvan, romanttinen, juoni ei silti mitenkään hassumpi (Jojo Moyesin kirjan mukaan), näyttelijät jotain tuntemattomia kasvoja. Tärkeä huippuliikemies oli lapsenkasvoinen tyyppi, olisi paremmin sopinut teinikomediaan.  Ihan rentouttava myöhäisillan viihdyke näinä ankeina aikoina. Muistelin, että olin juuri kuunnellut myös jonkun hyvin kevyen luokan kirjan. Muistiongelmani huomautti olemassolostaan, kun ensin en muistanut yhtään, mikä kirja oli kyseessä ja sitten kun avasin puhelimessa olevan "kirjahyllyni" ja katsoin kantta: Lucy Diamond: Se on pienestä kiinni, minulla ei ollut harmainta aavistusta, mistä kirja kertoi. Piti avata esittely, sitten vasta muisti palasi pätkittäin: romanttisesti ulkomailla salamarakastuneet, väärinkäsitysten vuoksi eroon joutuneet, suhteesta syntynyt lapsi alkaa teini-iässä selvittää isäänsä, väärinkäsityksiä lisää, selityksiä, negatiivisia tunteita, taas vaihteeksi väärinkäsityksiä, teinin juonittelua ja arvatkaas mitä: happy end! Jippii! 🤒 Harlekiiniluokkaa, ajan tuhlausta. 

Mutta mikä viehko kirja olikaan juuri loppuun pääsemäni Nita Prosen Huonesiivooja! Jos tämä oli dekkari, niin niitä pitää lukea enemmän. Tavallaan simppeli, sinisilmäinen, luottavainen Molly, Moppi-Molly,  joutuu roistojen ja kaikenmaailman huijareitten maalitikuksi. Hän on työssään tarkka ja säntillinen, arvostaa kyllä itseään ja työtään hotellin siivoojana vaikka ymmärtää, että monet eivät pidä häntä minään, tuskin edes huomaavat. Viisaan, vast'ikään  edesmenneen mumminsa ikiaikaisten viisauksien avulla Molly selviää tilanteista. Kirjan loputtua tuli ihan Mollya ikävä!

Taiteilijat ovat olleet nyt muutaman vuoden ahdingossa. Koronan takia. Ainakin esittävän taiteen edustajat. Nyt kuulema tuleekin sitten ensi-iltaan lähes joka viikonloppu uusi kotimainen elokuva. Pitää kannattaa kotimaista, pitää siis mennä katsomaan. Äh, kuka nyt suomalaista, suomi-filmiä, Pekkaa ja Pätkää, Taunoa ja Ansaa! (Aina kun vierailen vanhainkodissa, istuvat mummot -ehkä papatkin - siellä kiikkustuoleissaan tuijottamassa keskipäivän mustavalkoisia heinälatoleffoja. En tiedä, tuleeko niitä joltakin kanavalta, vai ovatko dvd:itä.) 

Itse näin juuri Veden Vartijan, Emmi Itärannan dystopiaromaanista Teemestarin kirja tehdyn filmin. Näyttelijät olivat loistavia, mutta jotenkin leffa oli vähän, mitenkä sanoisi, liian synkkä. Kylän raitit olivat täynnä aseistettuja vesipoliiseja, panssaroituja ajoneuvoja, isoilla screeneillä kirkui kolmella kielellä (suomi, ruotsi, englanti!): vedentulo katkaistu terrorismin vuoksi. Tai jotain vastaavaa. Ihmiset sieppasivat toistensa repuista esillä olevan vesipullon - niin kuin se nyt ei olisi ollut sääntö numero yksi: älä jätä vesipulloasi varkaiden ulottuville! - jäivät heti kiinni ja raahattiin pois kahden poliisin voimin. Kuvitellaan että tämä tapahtuisi vaikka kolmen tuhannen vuoden kuluttua (aika oli muistaakseni v 77 uutta aikaa), eikö silloinkin olisi työtä, työpaikkoja, kauppoja, toreja? Eikö pitäisi syödä, eikö harvoille lapsille pidettäisi koulua? Eivätkö ihmiset liikkuisi kaduilla näissäkin merkeissä?Jos jokainen sai tietyn määrän puhdasta vettä, eikö silloin elämä pitäisi sopeuttaa siihen edes jotenkuten. Elämähän pyörii tavallaan veden ympärillä, mutta elokuvassa se todellakin pyöri vain veden ympärillä. Ei ollut enää eläimiä, eipä paljon kasvejakaan - pärjättäiskö me ilman näitä yleensä ollenkaan? - Kirjassa oli muistaakseni useitakin japanilaisia teeseremonioita, tarkoitettu jotenkin meditatiivisiksi hiljentymishetkiksi hälinän keskellä, elokuvassa oli vain yksi sellainen.  

Loppu oli kyllä hyvä ja toivoa antava, mutta kokonaisuutena, noh, ei ollut ihan minun filmini. Kirjasta kylläkin pidin. 

Sittenpä oli toinenkin. Mielensäpahoittaja eskorttia etsimässä. Kun kerran leffaan pääsi vitosella. Koko mielensäpahoittaja-huumori ei ole ollenkaan minun makuuni (katson Joonas Nordmania ja Siskonpetiä, ja olen usein tippua sohvalta, kun niin naurattaa. Huumori on makuasia mutta kertoo millaisia me kukin olemme. Minun huumorilleni Pieter tuhahtaa: stupid!). Mutta elokuvasta: vanhat herrat Heikki Kinnunen (muistat varmaan lökäpöksyisen Heikin pullo takataskussa kyselemässä, onks Viljoo näkynyt) ja Kari Väänänen tietysti olivat hyviä ja muutkin näyttelijät. Ja noh, olihan se. Mieluummin katsoi kuin selkäänsä otti, niin kuin äidillä oli tapana sanoa. 🤔

Tiistaina on Sellossa ilmaisnäytös: Seitsemänkymmentä on vain luku. Sinne me talon mummot mennään joukolla. Elokuvaa on kehuttu. 

Lokakuussa odottaa liput Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä esitettävään Tritonukseen, Kjell Wästön kirjan mukaan tehty. Kuulin, että on loistava. Kuulin myös, että ei ollut hyvä. Itse arvioin sitten, ja on mielenkiintoista kuulla kanssani tulevien nuorten mielipide. He eivät ole lukeneet kirjaa. Minä olen. Arvosanani kirjalle oli kymppi plussa. 

 

Nyt on nähty Suon villi laulu- elokuva. Kun oltiin menossa, ystäväni luki arvosteluja: kaksi tähteä on saanut, hän ilmoitti. 

Itse uppouduin kyllä täysin elokuvaan, noudatti kirjan juonta ja tunnelmaakin. Vaikkakin, kuten ystäväni huomasi, päähenkilö Kya oli rämetytöksi aivan liian fiinisti pukeutunut ja koko olemuksen olisi luullut olevan sotkuisempi ja poikamaisempi. Mutta luonto ja rämeikkö lintuineen ja eläimineen esittäytyi näyttävästi. Piirtämistä olisi voinut näyttää enemmän, kuvat ilmestyivät ikään kuin tyhjästä, yhtäkkiä oli mökki täynnä toinen toistaan hienompia piirutuksia, niistä ei todellakaan tehty numeroa!

Mutta voisiko tuollainen tarina olla mitenkään totta, tai edes se, että pikkutyttö selviytyy yksin suolla tai villieläimiä vilisevässä rämeikössä (alligaattorikin  vilahti kuvassa), simpukoita keräten ja myyden? Eipä todellakaan. Tai mistä sen tietää, Ameriikoissa kun ei yhteiskunta ota ihmisistä mitään vastuuta, tuskin 50- ja 60-luvulla senkään vertaa. Jokainen on oman onnensa seppä.

Kulttuuritoimitus.fi:n arvostelija lyttää täysin koko leffan samoin kuin kirjan. Varmaan tykkää vaan dokumenteista ja tiedekirjoista. Koska sekä kirja että elokuva ovat täysin epärealistiset. Ihan niinkuin Tarzan ja Viidakkokirja. Moby Dick? Hamlet? Pitäishän kirjan/elokuvan  tarinan nyt edes periaatteessa voida olla mahdollinen. Ai niin kuin vaikka Uuno Turhapuro tai Downton Abbey? Ihan vain pari esimerkkiä mainitakseni. - Käsikirjoitus on huono, ohjaus on huono, näyttelijät ovat huonoja, lukuunottamatta ihanaa David Strathairnia. Ja kun kirja oli huono, eihän siitä mitään voi syntyä.

Episodi.fi:n arvostelija toteaa, että Kyan poikaystävät jäävät ohuiksi hahmoiksi. Eivät minusta ollenkaan. Jo muutama ilme tai ele tai repliikki kertoo, millaisista ihmisistä on kyse. Arvostelija on sitä mieltä, että kyseessä on vuoden tylsin elokuva, sitä ei pelasta mikään. Sillä siisti.

Esimerkiksi juuri kuuntelemani kirja, Anneli Kanton Rottien pyhimys, oli myös fiktiivinen tarina, mutta se VOISI olla totta. Tai Pirkko Saision suurromaani Passio. Onhan siinä iso ero, eikö vain? 😉

Iltalehti ei ole alkuunkaan noin jyrkkä Suon villin laulun arvostelussaan, päinvastoin. "Rikkaasta ja monipuolisesta kielestään kiitetyn romaanin kaikkia voimakkaita vivahteita ja mystistä tunnelmaa ei voi tokikaan suoraan valkokankaalle siirtää, mutta lopputulos toimii...", kirjoittaa kriitikko Juho Rissanen. Ei todellakaan ole helppo saada mahtumaan pariin tuntiin koko rämeikön tunnelmaa ja Kyan kasvamista ja selviytymistä.

Oli miten oli, minä tykkäsin leffasta. Kolme tähteä, - ei kun neljä. ****

 

Tai siis kuuntelu-. Lukijana Laura Malmivaara. Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani. Että voikin kirja viedä mukanaan! Mutta niinhän hyvät kirjat tekevät.

Tämä kertoo Alma Whittakerista, kasvitieteilijästä. Hän on fiktiivinen hahmo 1800-luvun alkupuoliskolta, kirjailija on ehkä yhdistänyt piirteitä historian tiedenaisista ja seikkailijoista, rohkeista edelläkävijöistä. Lääkekasvit, sammaleet ja levät, orkideat, kaikki nuo elolliset oliot, meille niin tarpeelliset! Puritaaninen Amerikka, silloin siellä oli vielä mahdollista mikä vaan, voit luoda omaisuutesi tyhjästä, niin kuin Alman isä teki (tämäkin aivan mainio kehyskertomus). Käsite American Dream lie syntyisin tuolta ajalta. Kantavia teemoja kirjassa ovat, yrittäjyys, rumuus, kauneus, naimattomuus, uskonto, orjuus, jopa hollantilaisuus, sekä tietysti rohkeus, kun Alma yli 50-vuotiaana päättää muuttaa Tahitille. Siihen on kyllä syynsä siihenkin, muukin kuin vain seikkailunhalu.

Kirjailijan edellinen kirja Eat, Pray, Love oli sekin kiehtova, mutta kevyempi, ihan erilainen. Saa nähdä filmataanko tämäkin.

Nyt juuri on kaksi lukemaani kirjaa siirretty elokuvaksi: Suon villi laulu sekä kotimainen Teemestarin kirja. Pakko nähdä molemmat elokuvat. Luulen (ja toivon), etteivät tuota pettymystä. Kirjanhan näkee kuvina mielessään. Jollakin toisella on saattanut olla ja varmaan onkin ollut ihan erilainen kuvitus. Mutta jos käsikirjoitus, ohjaus ja näytteleminen ovat ookoo, niin silloin suostun kiltisti vaan näkenään kirjan tapahtumat sen toisen henkilön silmin.

Suon villissä laulussa on satumainen, hidas, hämyinen tunnelma. Yksinäisyys ja räme, luonto yleensä ovat pääosassa. Teemestarissa (elokuvan nimi on Veden vartija) taas eletään tulevaisuudessa, jossa makeaa vettä on rajallisesti, vaikka tulva peittää maapallosta suuren osan. Samaan aikaan vettä kyllä riittää verkkaisiin ja arvostettuihin tee-seremonioihin. Niihin on varaa osallistua vain tärkeillä henkilöillä. 

Teatterista pongasin myös yhden mielenkiintoisen näytelmän: Kjell Wästön Tritonus menee Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä. En edes ollut tiennyt, että sielläkin, konepajan alueella The Train Factoryssä (???), on yksi näyttämö. Luulen, että kirja soveltuu tosi hyvin teatteriin. Siinähän on tarpeen oikeastaan vain kaksi lavastusta, Tritonus-huvila ja paikallinen kapakka. Tämä on siis myös nähtävä!

 

 

Olihan kuningattarella jo ikää, pitempään oli sairastellutkin. Silti tuli yllätyksenä, että hän vain noin yhtäkkiä lähti täältä. Ajattelen, että lopultakin on vapaa. Philip sai Elisabethin luokseen, enää ei kummallakaan ole loputtomia, maallisia velvollisuuksia. Hyvin hoiti Elisabeth II roolinsa, tehtävänsä. Arvokkaasti ja viisaasti. En ole rojalisti, mutta ymmärrän kuninkaallisten symboliarvon niille maille, joissa kuninkaallisia vielä on. Englanti on mielestäni ollut maailmassa näkyvin kuninkaallisuuden  edustaja, on ollut jos jonkinlaista skandaalia, on ollut iloja ja suruja, joita koko maailma on seurannut. Kuningatar on kohdannut kaiken tyynesti ja esimerkillisesti.

Lehdissä taitaa olla melkoinen arkisto valmiita muistokirjoituksia. Sieltä vaan editoidaan ja tulostetaan tarvittava, kun hetki lyö. Tunnettujen henkilöiden lähtö saa meidät taviksetkin miettimään syntyjä syviä, elämän rajallisuutta. Mitä meistä jää jälkeen. Miten tuli elettyä, luetteleeko Pyhä Pietari taivaan portilla meille kaikki mokat, joita tuli tehtyä, entäs onko hyvä tekomme huomattu? 

Jokunen päivä sitten oli taas lauma eläkeläisiä kokoontunut bussin viereen Rautatientorilla. Lähdössä retkelle. Kas, siinähän seisoskelimme me, OAJ:n eläkeläiset! Kyllä hymyilytti, kun katseltiin toisiamme: ei voi mitään, vanhoja ollaan. Varsinkin, kun 2 vuotena on jäänyt väliin nämä retket. Pitääköhän bussissa jo kohta olla peräkärry rollaattoreita varten!  Kukaan ei välty vanhenemiselta, jos hengissä säilyy. Täytyy ottaa elämästä kaikki irti niin kauan kuin jaksaa. Mitä se "kaikki irti" sitten mahtaakaan olla? Minun mielestäni sitä, mistä tykkää ja mitä vielä jaksaa tehdä. Lukea, kuunnella musiikkia, harrastaa liikuntaa, elokuvia, kerhoja... Joku näytti kuvia lapsenlapsista, joku kutomistaan villasukista. Minäkin innostuin, että josko vielä minäkin jonkun sukkaparin saisin aikaan. Sitten tuli jo ohjetta: odotas, tänne tallensin sen hyvän ohjeen kantapäästä. Joku kertoi vaimostaan, jonka aika oli tullut täyteen helmikuussa. Oli olleet kaameat kivut, mutta kipulääkereseptiä (morfiinia sisältäviin lääkkeisiin) ei millään suostuttu uusimaan. Kun niihin pillereihin tulee riippuvuus. Niinpä. Kuoleva saa nyt kyllä minun mielestäni olla miten riippuvainen hyvänsä. Tai ehkä mies halusi niitä lisää, että menisi sitten kulmille myymään. Lopulta monen soiton ja tappelun jälkeen resepti uusittiin.

Ihmiset kertoivat lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Tällä on kaikki hyvin, tämän kanssa taas on kireät välit, tuosta lapsesta ei tiedetä, missä lie luuhaa. Jokaisella on tarinansa.

Jokaisella tarinansa. Katsottiin televisiosta Kanadan historiaa. Mielenkiintoinen ohjelmasarja, en ole tiennyt miten sielläkin on alkuperäisväestöä poljettu ja kaltoin kohdeltu. Mutta kun katselin niitä vanhoja mustavalkoisia kuvia ja filminpätkiä valtavine ihmislaumoineen, ajattelin, miten monia miljardeja tarinoita tälle planeetalle mahtuukaan. Miten karmeita kohtaloita. Jokaisella on jotain murhetta, harva ihan ilman selviää. Kaikki me kuitenkin lähdetään kerran, ja hetken päästä meitä ei muista kukaan. Ei tarvitsekaan. Me ollaan vapaita, eikä itsekään murehdita enää niitä jälkeen jääneitä.

 

 

Uusimmat kommentit

10.09 | 17:46

Hei oletkohan sisareni? Laita viestiä jos tuntuu siltä. P.0452019202 .t.pertti

...
15.06 | 20:17

Sitä ajatellen juuri, klo 9

...
15.06 | 16:12

Muistithan varata aamuajan kun pitää olla syömättä ennen niitä kokeita

...
18.05 | 12:34

Hei,
Lähtikö keinutus pois yhtäkkiä vai helpottiko hiljalleen?entä teitkö joitain harjoituksia oireiden helpottamiseksi? Itsellä ollut samanlaisia oireita nyt.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS