Joku kommentoi tätä Bostonin tragediaa lehden keskustelussa: "on se kumma, että kun se tapahtuu Amerikassa, niin sitä jaksetaan päivitellä. Koko ajan tapahtuu vähintään samanlaisia kamaluuksia muuallakin
maailmassa."
Tapahtuu kyllä, joka puolella. Mutta se, mistä me otamme viitekehyksen elämällemme, länsimaat, sitä me seuraamme suurennuslasilla. Ihminen on sellainen, se on todistettu jo sosiologiassa ja psykologiassa.
Sikäli, kun noissa tieteissä jotain voi ylipätään todistaa, sikäli kun ne edes tieteiksi tunnustetaan. Saivartelua tämä viimeinen.
Pommit Lähi-Idässä, luonnon katastrofit samoin, eivät
ne paljoa liikuta. Nehän tapahtuvat niille toisille. Mutta tämä tällainen, tässä olisin voinut olla itse osallisena, minä tai perheeni. Ystäväni, heimolaiseni, kaltaiseni. Tämä tapahtuma saa tunteet liikkeelle.
Tosin... miten pian me unohdamme. Hyvä niin, ihminen ei kestä loputtomasti. Jos jokainen ampuminen ja pommi pysyisi mielessä kaiken aikaa, tulisi uniin, ahdistaisi jatkuvasti, miten pian kamelin selkä katkeaisi? Kai sinulla on ollut
kokemuksia siitä, että joskus ihan arkinen elämäkin kuormittaa liikaa. Myöhästyit kokouksesta, esimies mulkaisi suunnilleen potkujen kuva katseessaan, lapsesi on sairaana yksin kotona, mies/vaimo rähisi pahanpäiväisesti
aamulla, ja taas täysin turhasta asiasta, unohdit hammaslääkäriaikasi, vatsaasi on koko päivän vääntänyt niin pirusti, vessaan pitäisi päästä just nyt mutta bussikin ajoi pysähtymättä
ohi vaikka kuinka viittilöit. Jos sellaisena päivänä yrität kotiin tullessa hakea kaupasta ne pakolliset maidot ja leivät, niin leipähyllyn edessä leveänä seisova tantta saattaapi olla vaarassa joutu väkivaltaisesti
tönäistyksi. Ihan vahingossa tönäisisit hampaat irvessä, sinä, jota elämä on tarpeeksi riepottanut yhden päivän osalle. Ei siihen mahtuisi enää mitään ylimääräisiä
ahdistuksia maailman julmuudesta.
Uutisissa sanottiin, että USA:n historian kamalin pommi-isku tapahtui 1995 Oklahomassa, 168 ihmistä kuoli ja 800 loukkaantui. Enpä olisi muistanut. Enkä muista muita kouluampumisia kuin Columbinen
sekä nämä koto-Suomen. Kuinka moni eloonjääneistä on vammautunut pysyvästi? Kuka muistaa enää. Aikamme kauhistellaan ja surullista kyllä, yksin he sitten jäävät. Niinkuin myrskytuhojen jäljiltä
kotinsa menettäneet, New Orleansissa, New Yorkin osavaltiossa, Japanissa...Ympäri maailmaa.
Ehkä itämaisessa kultturissa on todellakin jotain perustavanlaatuisesti toisenlaista. Uskotaan kohtaloon ja omaan apuun. Karma on toteutunut,
paha karma poistunut, nyt aletaan koota hyvää karmaa. Vaikka rahaa ei olisi, sitä kehitetään jostakin, kädet on omasta ja toistenkin puolesta tekemään töitä. Jälleenrakentaminen tapahtuu kuin pienillä
muurahaisilla, ei istuta kauaa raunioilla itkemässä vaan kääritään hihat ja puurretaan uusi alku. - En tiedä, onko näin, mutta jotenkin tuntuu, että Thaimaassa on tsunamin jälkeen rakennettu ja pusattu, Japanissa
samoin. Ydinsaasteen jälkiä ei ihminen pysty puhdistamaan, sen tekee vain aika ja melkoisella viiveellä tekeekin.
Ihmishenkiä ei saada takaisin eikä menetettyä terveyttäkään aina. Pitäisikö ajatella:
sinun aikasi oli mennä, sinun taas piti oppia tässä elämässä jotain vammautumisestasi? Jotkut syyttävät Jumalaa, jotkut kiittävät häntä. Mitä ihmettä Jumalalla on tekemistä tämän
asian kanssa?
Tämä on maailmamme nykyisin. Sekaisin olevia ihmisiä, vihaa, riitaa, julmuuksia. Sellainen se on aina ollut. Nyt vain on niin paljon paremmat mahdollisuudet vihan pitoon, täystuhoonkin. Viesti kertoo sekunnissa
kaiken kaikille, toisille hulluillekin, jotka saavat vettä myllyynsä ja alkavan kiireesti väsätä sitä pommiaan hekin. Ihminen on maapallon vaarallisin lento.
Mutta meillä Suomessa on onneksi hyvä olla. Vai onko?