Tänään ajattelin...

Metsässä ei ole rosvoja

 Lapsuuteni Satukirja isolla S:llä on ehdottomasti Astrid Lindgrenin Pekka Peukaloinen. Muistan siitä melkein kaikki tarinat: tietysti nimikkosadun sairaasta Pertistä ja rotankolossa asuvasta Pekka Peukaloisesta, sitä kylvettiin saippuakotelossa ja syötiin rusinasta ja juustonokareesta koostuva mahtava lounas; tarinan prinsessasta, joka ei osannut leikkiä, ennen kuin tapasi köyhän tytön ja tämän puusta ja rievuista tehdyn nuken; kiehtovan kertomuksen sisarestani Ylvaliista, joka asui ruusupensaan alla ja ne monet muut. Ja kirjan viimeisen tarinan nukkekodin tomerasta Mimmistä, jonka ikkunasta näkyi synkkä metsä ja jokaisen puun takana seisoi pelottava rosvo. Sen sadun nimi oli ”Metsässä ei ole rosvoja”. Kirjasta oli kadonneet jonnekin teille tietymättömille viimeiset sivut, olinko koskaan edes kuullut  sadun loppua?  Aikuisena lainasin kirjan kirjastosta lapsilleni, koska koko kirjakin jo taisi olla karkuteillä. Siitä sitten jännittyneenä etsin viimeisen sadun lopun: Mimmi kutsui koko rosvojoukon luokseen syömään vastaleivottuja pikkuleipiä. Jotenkin siihen malliin se meni.

 

Nyt kun katselen ikkunasta täällä mökillä, viereinen metsä on juuri kuin siitä Mimmi-nuken talosta: sellainen, jonka jokaisen puun takana voisi seisoa rosvo. Pyssy kädessä, nenän alla muhkeat viikset ja cowboy-huivi kaulassa. Sanon aina itselleni, kun katson iltahämärässä ulos ikkunasta: metsässä ei ole rosvoja.

 

Ja ajattelen maailman lapsia. Kuinka monen ikkunasta näkyy ihan oikeita rosvoja tai ainakin on pelko ja tieto: siellä niitä on. Kuinka monen kotona se rosvo väijyy. Pelko. Turvattomuus.

Tänään taas mainoksessa oli vastasyntynyt. Minulle ei tule mieleen pelkästään: voi, onpa se pieni ja söpö. Minulle tulee mieleen huoli, suru. Miten sen pienen käy tässä maailmassa. Se syntyy ihan viattomana tähän maailmaan, ei tiedä, haluttiinko sen syntyvän, päseekö se heti pitsein koristeltuun kehtoon vai sullotaanko se kaapin perälle muovipussissa.  Jotenkin minusta on aina järkyttävää nähdä pieni vastasyntynyt olento. Olenko negatiivinen, kun ensimmäiseksi pelkään, miten sen käy? Että käy ehkä huonosti.

 

Olen koko aikuisikäni katsellut lapsia huolestuneesti. Ennen kuin itse sain ensimmäisen lapseni, en edes halunnut lapsia. Minusta ne olivat kaikki samanlaisia, mitäänsanomattomia, tunteita herättämättömiä olentoja. En nähnyt niissä edes ihmistä, enkä mitenkään tajunnut, että ne olivat kaikki persoonia, ihmisen taimia, olosuhteidensa uhreja, sinnikkäitä pieniä persoonia. Ennen kuin iski vauvakuume. Ja sehän iski rajusti.  Onneksi syntyi yksi ja syntyi toinen. Tuntui, että olisin voinut haluta vaikka kymmenen.

 

Sittemmin olen katsellut lapsia ja heidän vanhempiaan ja isovanhempiaankin. Miten sitä ollaan lapsen kanssa. Nyt, kun olen silloin tällöin siellä tavaratalojen edustalla työtehtävissä, juttelen lasten ja vanhempien kanssa.  Tarkkailen, miten vanhemmat suhtautuvat lasiinsa. Mieleen jäi joku aika sitten melkein vauva, ehkä n. 1,5-vuotias.  Hän katsoi kiinnostuneen minua ja nuorta kaveria,  jonka  kanssa olin töissä. Toisesta toiseen ja takaisin. Hymyili, tiedosti meidät.  Hyvä, ettei iskenyt silmää! Tiedän, että se lapsi pärjää. Pärjää vaikka vanhemmat eivät olisikaan supervanhempia. Vauvalla on eväät omasta takaa korvien välissä. – Joku aika sitten oli nuori äiti ja lapsi rattaissa. Lapsi kitisi ihan lievästi, äiti  tuuppasi tuttipullon lapselle sanaankaan sanomatta. Kun seuralainen  -ehkä isä – liittyi seuraan, äiti sanoi, että ”tämä tässä kiukuttelee”.  Mitä sitten voi odottaa tämän lapsen kohdalla?

 

Miten usein vanhemmat eivät puhu lapselle, eivät reagoi mitenkään, kun lapsi kysyy ja kommentoi.  Joku isä lapsensa kanssa tuli huolestuneen kysymään, olinko nähnyt sellaista ja sellaista lasta. Pienempi oli kadonnut. Myöhemmin näin hänen retuuttavan kahta leikki-ikäistä, mutta asiat otettiin huumorilla. Isällä ja lapsilla oli hauskaa. Junassa joku äiti selosti vauvalleen, että nytpä mennään tapaamaan Eeva-tätiä ja isikin tulee sinne sitten. Joku voisi ajatella/sanoa: luuletko, että se sen ymmärtää. – Se, joka näin sanoisi, on tyhmä (sanon minä!). Ei lapsi ehkä ymmärrä sanoja ja tarkoitusta, mutta ymmärtää, että minulle puhutaan ja kerrotaan, minä olen tärkeä ihminen, minut otetaan vertaisena kommunikoijana.  Siinä luodaan pohja itsetunnolle.

 

Meidän lapsuusperheessä eivät lapset saaneet sanoa mielipiteitään,  lapsia ei pahemmin noteerattu. Yleensä ei syöty perheen kesken yhdessä, vain juhlapäivällisillä, mutta silloin lapsille oli katettu pöytä eri huoneeseen. Serkkujen kanssa oli hauskaa, mutta aikuisten jutut pidettiin meiltä piilossa.  Joskus pääsin näkemään toisten perheiden käytäntöjä.  Opin, että joissakin perheissä lapsillakin oli äänioikeus.  

 

Metsä ulkona pihan takana on edelleen pimennyt. Kello on jo pitkälle yli puolen yön. Puut hohtavat vaaleina, mutta tausta on sysimustaa. Mertsässä ei ole rosvoja, vakuutan itselleni. Jos on, tarjoan niille pipareita, jos uskaltavat lähelle.  Tajuan ja haluan ymmärtää, että jokainen roistokin on joskus ollut pieni vauva, vanhempiensa lapsi. Olosuhteidensa uhri.

 

PS. Sittemmin Pekka Peukaloinen ostettiin lapsille sen kadonneen kirja n tilalle. Vieläkään en voi niiskuttamatta  lukea satua pojasta, joka ei koskaan voisi enää kävellä ja herra Liljankukasta, joka ilmestyi ikkunalaudallle ja vei pojan ikimuistoiselle öiselle raitsikka-ajelulle Helsingin ihmeisiin.

 

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
26.06 | 09:50

Hei!
Hyvin mielellään minäkin vaihtaisin ajatuksia. S-postini on kaarina.dewolff@gmail.com. Vasta pääsin kirjan loppuun ja yksi viikko systeemiä on mennyt!

...
25.06 | 14:20

OLEN ERITTÄIN TYYVÄINEN KIRJAAN JA TULOKSIINI TOIVOISIN VOIVANI KESKUSTELLA TÄSTÄ UUDESTA ELÄMISEN TAVASTA JA KAIKKEEN SIIHEN LIITTYVÄSTÄ.

...
09.06 | 23:05

Päiväkoti lie paras sellaisille, joiden kotiolot - ikävä sanoa -ennakoivat mahdollista syrjäytymistä. Välittävä, osaava koti tietenkin antaa hyvät eväät!

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS