Supersydänystäväni Airin kanssa istuttiin meidän parvekkeella: parsaa, lohta ja viiniä. Viiniä ja mansikoita. Viiniä.
Muistelot OAJ:n ajoilta, yhtäkkiä ilmiselvästi kaikki mennyt oli edessä,
muistoissa elävänä. Ne kaikki tilanteet ja ihmiset.Sinä tai tämä joku toinen oli sanonut sitä tai tätä, ja muistatko sen tyypin, sen jolla oli se omituinen asu silloin kerran, ei ei voi olla totta, entäs sitten
siellä Hyvinkään Sveitsissä, se sieltä pohjoisesta, joka koko ajan tanssitti sinua. Etkö muista? Ei voi olla totta!
Ihanaa istua iltaa ihmisen kanssa, jolla on kanssasi yhteinen historia. Työhistoria ainakin ja joka
tietää sinusta paljon muutakin.
Minulle OAJ on ollut se ainoa, OAJ:n toimisto, se kunnon vanhanaikainen työpaikka. Muistan tasan tarkkaan, missä kohtaa Hesarissa se työpaikkailmoituskin oli: oikeassa alalaidassa. Etsitään
palkkasihteeriä! Heti tajusin: nyt ne etsivät minua. Minuapa juuri, asia selvä!!! Menin haastatteluun, en tiennyt, että äitini oli jo soittanut Voitolle (Voitto Ranne, OAJ:n silloinen puheenjohtaja, äiti oli aikoinaan OAJ:n hallituksen
jäsen ja valtuustonkin varapuheenjohtaja). Näissä sisäänlämpiävissä piireissä kohtuullisen mahtavia asemia. Olisinko ilman äitiäni saanut OAJ:n paikkaa? Hakijoita oli kohtalaisen monta. Minut valittiin.Oli
miten oli, todellisuudessa OJA:n todellinen tsäkä oli että ne saivat minut. Vai oliko? Jokuhan aina valitaan. Nepotismia? Hyvä vai huono? Äitini tuntien hän ei olisi suositellut minua, jollei olisi ollut varma, että olen
juuri se ihminen, jota OAJ etsii. Että minä siis olin oikea.
En osaa sanoa loppujen lopuksi, miten oikeassa OAJ:n haastatteluiskuryhmä oli, Voitto-Asseri-Erkki, olivatko he oikeassa ollenkaan. Entä minä itse, olisinko voinut
antaa enemmän?
Moneen kertaan oon eläkkeellä ollessani miettynyt näitä työkuvioita. Veljelläni kävi hyvä tuuri viimeistein vuosiensa työpaikan suhteen. Pääsi eläkkeelle ennen irtisanomista,
itse asiassa sai vakityön juuri, kun muita irtisanotiin. Entä oliko minulla hyvä tuuri? Oli oli ja oli. Kai. MIstä sitä muista tietää.
Joka päivä on yt-neuvotteluja, 10 irtisanotaan, 150 irtisanotaan, 300
irti... Ne on olleet tylsiä paikkoja, meluisia, epäviihtyisiä, painostavia. Kymppi on hillunut niskan päällä, työkaverit on kytänneet, puhuneet selän takana, joka päivä on ollut fyysisesti tai psyykkisesti
raskasta. Tai se on ollut työ, joka on antanut sinulle kaiken, ollut sinun elämäsi.
Usein näen työpaikkoja, virastoja, kauppoja, työmaita, joista ajattelen kauhulla: kamalaa olis olla täällä töissä.
Mutta ihmiset on erilaisia, joku saattaa tykätäkin. Saattaa ajatella: mikäs tässä vaki työ, palkka kohtuullinen, hyvät edut, mukavat työkaverit. Mistä minä tiedän.
Airi ja minä viihdyttiin
kuitenkin OAJ:ssä. Työkaverit on jääneet ystäviksi. On kiva muistella menneitä.
Eräs työkaverimme täyttää pian 70. Hänelle sama työpaikka on ollut painajainen, tuhonnut hänen
elämänsä. Asia on niin, että tämän ihmisen mielessä alkoi hiljalleen kasvaa olemattomia peikkoja. Oli ikävää seurata sivusta olemattomien painajaisten suurentumista. Nykyään häneen ei enää
saa kontaktia, koska koko maailma on hänelle vain yhtä negatiivista vainoa. Harhaa. Vainoharhaa.
Mutta me muut, me nähdään mukavia unia töistä, muistellaan sattumuksia, nautitaan ansaittua eläkettä!