"Silmä silmästä. hammas hampaasta".
Tänään tuli hieno elokuva: Paha päivä (Ben Afleck, Samuel L. Jackson). Pienestä peltikolarista paisui elämän mittainen juttu. Molempien osapuolten elämä
sai uuden käänteen, syvien pohjamutien kautta ioppujen lopuksi parempaan suuntaan. Kostettiin koko ajan joka (vääränlainen) inahdus toisen osapuolen taholta. Ja jippo oli myös siinä, että molemmat olivat oikeasti hyviä
ihmisiä. Molemmat halusivat ensimmäisestä uhosta selvittyään toiselle hyvää, ymmärsivät toista, mutta aina tuli jotain väliin ja sitten taas kiukku kasvoi suuriin mittoihin.
Eikös se ole tuttua?
Koska se sanoi niin, niin minä kyllä nyt näytän... Joillakin ihmisillä on sen verran kova luonto, ettei mikään auta. Kun suuttuu, niin ikinä ei voi antaa anteeksi. Ikinä ei unohda, ikinä ei suostu uskomaan,
että kyse oli inhimillisestä virheestä, ehkeipä edes siitäkään, vaan pelkästään väärinymmärryksestä.
Itse olen anteeksiantavainen luonne. Uskon aina, että ei ole tarkoitettu
pahaa. Unohdan menneet. Mutta jos niitä "väärinymmärryksiä" alkaa kertyä roppakaupalla, saattaa se minunkin pinnani katketa.
Mutta eipä pidä kehua itseään, ainakaan liikaa. Olen myös hyvin herkkänahkainen.
Loukkaannun mitättömistä asioista, en vaan näytä sitä. Mietin liian helposti: mitähän tuo tuolla tarkoitti, miks se nyt sanoi noin, miks sen äänensävy oli sellainen tai tällainen. Pieter on tiukka
tyyppi, mielipiteet vahvoja (tosin ne vaihtelee hyvin sujuvasti, laidasta toiseen!), välillä hän on hiljaa, ei vastaa kun kysytään, ei kysy, kun vastataan (vaikkei olekaan suomalainen). Silloin minä taas alan kehitellä sen
Hammurabin lain mukaisia kostotoimenpiteitä. Silmä silmästä...
Huomenna en takuulla sano mitään, kun se toivottaa hyvää huomenta tai ainakaan en vastaa, kun se kysyy otatko kahvia. Jaa-ah. Kunpa osaisi, mutta
kun tapaan olla aina äänessä. En malta olla hiljaa. Tytärkin siitä huomautti, kun puhuttiin siitä, miten hänen poikansa ei pysty olemaan sekuntiakaan hiljaa. "Ihan samanlainen isoäiti kuin on tyttärenpoikansakin!"
Huokaus.