Mikään maailmassa ei ole yhtä suloisen liikuttavan hennon pehmeä kuin kissan tassu. Tiedostin tämän, kun sain viestin Amerikasta, että sisareni 20-vuotias kissa Tiia oli passed away. Kuollut. Siirtynyt autuaammille
metsästysmaille (hän pääsisi tästä ilosta osalliseksi vasta nyt, Tiia ei näet olllut aiemmin tutustunut hiiriin ollenkaan.). Ruma, epämääräisen kirjava, poissaoleva Tiia.
Tiesin odottaa tätä
viestiä. Tiiahan oli juuri huhtikuussa täyttänyt 20 vuotta. Ja nyt oli tullut stoppi syömiselle ja juomiselle. Amerikan tyttöjen ei olisi enää kannattanut tuhlata enää rahojaan Tiian, sanoa vain eläinlääkärille,
että se on nyt menoa, annetaan piikki. Mutta ei, Tiia laitettiin tiputukseen. Palautettiin kotiin ja seuraavana päivänä kuoli sitten tyttöjen läsnäollessa ihan hiljaisesti.
Minä, materialisti, sanon, että
olisivat säästäneet muutaman satasen...Mutta amerikkalaiset ovat sellaisia...
Kun sain viestin, keskityin hetkeksi ajattelemaan Tiiaa. Hän oli erittäin tärkeä eläin. ERITTÄIN TÄRKEÄ. Patty
ja Anne-Marie eivät tienneet Tiian ikää täsmälleen, ennenkuin kerroin löytäneeni Tiian syntymäpäivän sisareni Syntymäpäiväkalenterista. Sisarelta oli juuri hänen itsensä kuolemantuomion
(syöpä: ei voida tehdä mitään!) julistamisen aikaan viety edellinen kissa lopetettavaksi: Baby. Sitä ennen oli ollut Caruso. Vasta nyt, kun Tiiakin on jo kissojen taivaassa, alan tajuta tätä juttua. Sisko kirjoitti aina
noista elukoistaan. Mäyräkoiristaan, Dinasta ja Sarasta sekä kissoistaan. Noita eläimiä en tuntenut, mutta Tiian opin tuntemaan. Tiedostan nyt, miten hauskaa olisi ollut oppia hänen muutkin eläimensä tuntemaan. Ovat
varmaan olleet aikamoisia persoonia jokainen. Tiedä, millaisia ystävyyssuhteita siitä olis versonut!
Tiialla oli tärkeä tehtävä. Tiia oli siskolle viimeiset ajat se ainoa olento, joka ei vaatinut mitään,
ei säälinyt, ei moittinut. Oli vain sinua varten, ihan vain siinä kyljessäsi, lämmittäen, lohduttaen. Vakuttaen, että kohta kaikki on ohi, malta hetki, pian pääset tästä kaikesta.
Kun tulin ensimmäisen
kerran sisareni taloon vuonna 2007, Tiia ei vaivautunut mitenkään noteeraaman minua. Hän ei ollut vihainen, ei pelokas, ei utelias. Hän oli totaalisen välinpitämätön. Ihan kuin minua tai Pieteriä ei olisi ollutkaan.
Kun sitten piti laittaa lopulliset jäähyväiset Tiialle, alkukesästä 2009, minä itkin kaikki ikäväni ulos. Viimeinen elävä säie sisareeni katkesi. Tiian paijaaminen todella tuntui siltä, että
nyt tämä on tässä, sisko jää ja kaikki, mikä häneen liittyi. Tiia oli samasta muotista kuin siskoni. Välinpitämätön, ei kylmä, ei lämmin, who cares-tyyppi. Mutta toisistaan he välittivät!
Joillekin yksinäisille ihmisille eläimet ovat todella tärkeämpiä kuin toiset ihmiset.
Tiia asui kanssamme Amerikassa muutaman kuukauden. Ei ottanut kontaktia minuun, eikä varsinkaan Pieteriin. Ennen joulun hän siirtyi
ystäviemme lemmikiksi koko heidän eläinlaumansa jatkeeksi. Silloin alkoi Tiialla uusi elämä! Häneen tuli uutta kipinää, sosiaalinen elämä vilkastui. Hän tuli yllättävän hyvin juttuun muiden
eläinten ja tyttöjen kanssa. Amerikan tytöt laittoivat aina viestiä Tiiasta, kuvia ja videoitakin.
Nyt, kun viesti tuli Amerikasta, muistin, että Tiian turkki tuntui hieman karhealta mutta tassujen anturat
olivat kuin vauvan iho. (Kamalalta kuulostaa, että etutassujen kynnet oli amerikkalaiseen tapaan otettu kokonaan pois. Tiia ei mokomasta näyttänyt kuitenkaan piittaavan, teki raapimisliikkeitä siinä missä muutkin kissat.) Ihan
kuin Tiia olisi hypännyt syliini ja osoittanut hieman kiintymystä.
Meidän kaupoista ei taida löytyä suruvalittelukorttia eläimen poismenon johdosta. Tytöt takuulla odottavat sellaista... Saa nähdä,
tuleeko Tiian tuhka tänne FedEx-pakettina. Pitäisi kuulema sirotella siskon haudalle (tai kuopata sinne). Siinä on vaan se juttu, että tulli saattaa pysäyttää sellaiset paketit. Selitä sitä siinä sitten.