ja niitä kulttuurieroja.
Tyttärelle valitin, että kun syövät nämä ulkomaan vieraat pelkkää croisanttia ja hilloa aamulla. Mehua palanpainikkeeksi. Hän tiesi, että niin se on Euroopassa
ja vähän muuallakin. No, olenhan minäkin Välimeren rannoilla ollut, olisihan se pitänyt muistaa. Mutta silti, itsetutkiskelun paikka! Miksi se minua ärsyttää, minua pullahiirtä? Jos en tietäisi, että pulla
on pahasta, lihottaa, turvottaa ja tekee turbomoottori-olon, voisin elää sillä. Aamusta iltaan. Sillä ja jäätelöllä. Vai voisinko?
Hienotunteisesti (heh!) olen selittänyt miehen tyttärelle, että
meillä syödään aamulla hyvää energiaa antavaa, ravitsevaa ruokaa, puuroa, jugurttia, ruisleipää, juustoa, kananmunia, vihanneksia ja marjoja. Ja että meillä lapset saavat kunnon aterian koulussa, lounaaksi
ei sipelletä paria hilloleipää ja muutamaa keksiä.
Eilen lapset mussuttivat koko päivän jotain makeaa, höttöhiilareita. Keksipaketti hujahti hetkessä kolmen suuhun, vaikka tiedossa oli, että leivon myöhemmin
perinteistä mustikkapiirakkaakin. Päivällisellä ei sitten ruoka maistunut. Keskimmäinen heittäytyi tosi hankalaksi: mikään ei mennyt alas. Ei kiinankaali, ei kana eikä varsinkaan herkkusieni. Vähän
valkoista riisiä suostui tämä 9-vuotias nielemään ja sitten olikin jo itku silmässä. Opa mesosi syömisestä, vanhemmat yrittivät hyvällä. Isän kanssa mentiin pitämään juttutuokiota
toiseen huoneeseen.
Tuntuu kyllä, että kaikki lapset ovat ronkeleita. Suomalaisetkin. Ei kalkkunaa, ei juustoa, ei sitä ei tätä. Ainaista narinaa ja ruoan sörssimistä haarukalla, kurkkimista leivällä olevien
päällystekerroksien väliin. Vihannekset ovat kauhistus, toinen ei syö tomaattia, toinen ei missään tapauksessa pienenpientä palaa parsakaalia. Kyllä me ennen vaan... Sitä sai kuulla, että tulee sota, jos ei
syödä. Sai kuulla Biafran lapsista. Oppi kyllä, miten suuri synti on ruoan väheksyminen. - Tänä kesänä kyllä meidän suomalaiset lapsenlapset ovat kunnostautuneet. Lähes kaikki on hävinnyt lautaselta
kivuttomasti.
Mies on sitä mieltä, että on syötävä, kun hän sanoo niin. Itse uskon valistukseen. Pitää selittää lapselle, miksi on syötävä monipuolisesti, proteiineja ja hiilihydraatteja
(niitä hyviä), kaikenlaisia vihanneksia sekä lihaa, kalaa ja kanaa. Kokojyväviljaa. Pitää saada vitamiineja ja hivenaineita. Sokeria ja kovaa rasvaa pitää välttää. Miehen mielestä ne eivät sellaista
ymmärrä.
Olisi hyvä, jos joku tekisi kivan kirjan, opetusaineiston, filmin, vaikka animaation ravinnosta. Lasten ehdoilla ja heitä kiinnostavasti.
Onhan niitä kulttuurieroja, en minäkään söisi
ihan ensimmäisenä hyönteisiä, enkä ehkä koiraa tai kissaa. Mutta kun ollaan länsimaissa, luulisi valistuksen jo ehtineen näin tärkeässä asiassa läpi koko sivilisaation. Että ei annettaisi pienestä
pitäen sitä pullamössöä tai niitä sipsejä. Ei limsaa tai sokerimehua. Muuta kuin joskus poikkeuksellisesti ja vasta, kun oikea ruoka on tehnyt kauppansa.
Noh. Ne on niitä kulttuurieroja... Pitää ymmärtää.
Omapa on asiansa. Onneksi kuitenkin tuli kommentit minun pullataikinaan tekemästäni mustikkapiirakasta (siitä ainoasta oikeasta): Njam! Lekker! Siihen olikin pantu reilusti sokeria ja voita!
PS. Seuraavana päivänä kuitenkin
jo piipitetään äidille (ymmärrän jo aika paljon hollantia): olisikohan sitä pullaa ilman mustikoita, kun siinä on siemeniä...
Aina se oma kotoa tuotu Hagelslag (pienenpieniä suklaapipanoita) vanhanaikaisen
suomalaisen mustikkapiirakan voittaa! Niitä kun ripottaa valkoiselle paahtoleivälle, niin avot!
Mut mikä minä olen tässä valittamaan, kalakukkoa vaan napaan ja karjalanpiirakkaa sekä vähän kokkelipiimää.