Tänään ajattelin...

Rakkauden loppu

Siitäkö se alkaa, kun luulee tuntevansa toisen läpikotaisin? Tuollainen se todellisuudessa on, nyt on suomut pudonneet silmiltä! 

Huomasitko, ettei teillä olekaan mitään yhteistä? Ihan eri mielenkiinnon kohteet. Vaimo ei lähde matsiin eikä melontaretkelle, mies inhoaa rantalomia ja ihmismassoja muissakin olosuhteissa. Elokuvat eivät kiinnosta toista, saati sitten konsertit tai teatteri. Oopperaan ei suurin surmin! Toinen silmäilee metron ilmaislehdet, toinen ahmii kaiken mitä kirjasto tarjoaa. Mitään puhuttavaa ei enää ole, kun elämäntarinat on kerrottu ja päästy vaiheeseen: sinun sukusi, herrajjestas sentään! Anoppi ja ne tädit!  Uskonto ja historia ovat liian isoja aiheita, politiikasta voi heittää herjan Räsäsen helmistä tai Soinin uudesta vesikampauksesta.

Arki isolla A:lla tulee vastaan ja tärvelee kaiken,  lapset vievät loputkin. Vaatimassa aina, narisemassa, kovapäisiä, laiskoja (tulleet sinuun!). Minulle ei riitä huomiota, seksi on aina sitä samaa. Eikä siitä kehtaa puhua. Hyvä se on naistenlehtien sivuilta lukea: puhukaa toisillenne, kertokaa toiveistanne. No eikä perkele kerrota, onko selvä!

Riidat ovat jokapäiväistä herkkua. Pienet nälvimiset, isommat sanomiset, mielen pahoitukset, murjotukset. Vierailut ovat yhtä helvettiä, joko ne tapahtuvat tänne tai täältä poispäin. Kukaan ei koskaan ole se kiva vieras (paitsi silloin, kun ollaan kasvokkain, silloin kyllä riittää lirkutusta/selkään taputtelua). Mikään ei ole oikeasti kivaa.

Lapsille sanotaan niin herttaisesti: onkos se taas se Känkkäränkkä kylässä? Liiasta valvomisesta, liiasta sokerista, vai mistäköhän se nyt johtuu? Entäs aikuisella? Känkkäränkkä kylässä? Hormooneista, vähästä unesta, pettymyksistä töissä, pettymyksestä itseensä? Väsymisestä elämään?

Joinakin päivinä huomaan, että kaikki ärsyttää. Pitikö sen jättää murut pöydälle? Eikö se osaa ikinä tuota maitopurkkia oikein litistää? Miksi se on ostanut ketsupin, kun entinenkin pullo on avaamatta? Taas se on ottanut yhteisen sähköhammasharjan suihkun puolelle eikä ole tuonut sitä takaisin telineeseen.

Mietin, MIKSI pikkujutut ärsyttävät tänään, kun toisinaan en edes huomaa. Näen, että toinen on hyvällä tuulella, lauleskelee, hipaisee ohimennen. Tekisi mieli läpsäistä takaisin, anna olla, saamari! Mutta eihän sitä voi. Väännän väkinäistä hymyä. Miksi se on niin vaikeaa? 

Näille fiiliksille ei ole alkua eikä nimeä. Ne vain syntyvät tyhjästä, eikä niille osaa pistettä laittaa, sen sijaan sitä vaan kasvattaa sielun kirvelyä pahemmaksi. Tuloksena voi olla katastrofi. Tunteilla, sekä negatiivisilla että positiivisilla,  vaikutan omaan elämääni. Siinä sivussa sen toisenkin. Sitten kuljen allapäin, masennun, joudun hoitoon. Enkä tiedä, mistä kaikki alkoi ja loppuuko se koskaan.

"Jossain kauempana kuljen ja ihmettelen, miks itket, etkä huomaa, että luonas en minä ollutkaan, milloinkaan. Se minä ollut en, milloinkaan." Hectorin laulu (Lehdetön puu) , jäänyt mieleen, kun joskus olen ihmetellyt näitä ihmisen tunteita. Voisiko olla niin, että luulin sinusta ja sinä luulit minusta? Voisiko niin olla? Olimmeko koskaan oikein rehelisiä edes itsellemme?

Jos alkoholi tai huumeet ovat ongelma, niin apua on haettava ulkopuolelta. Jos toisen addiktio on ongelma ja hän ei suostu sitä myöntämään tai apua hakemaan, et voi kuin todeta, että näin on. Lähde siis, etsi parempaa! Älä jää odottelemaan jotain ihmettä!

Mutta jos mietit suhdettasi ja tulet rehellisesti tulokseen, että tämän ihmisen kanssa minä haluan olla (ei vain siksi, että sukulaiset olettavat, naapurit luulevat, kavereiden suhteen ois nolo myöntää epäonnistuneensa), lähde parantamaan suhdetta itsestäsi käsin. Negatiivisuus on pahan alku. Huono vire paisuu ja lopulta voidaan olla siinä tilanteessa, ettei todellakaan ole mitään yhteistä. Riitaa vain ja pahaa mieltä.

Kuinka usein tapaan itseni näissä tunnelmissa ja ajatuksissa. Kaikki ottaa päähän ja niin maar perkeleesti. Tulepa silloin sanomaan, että mitä jos ottaisit vähän B-vitamiinia tai E-Epaa? Tai:  onko tuo tyypillistä vaihdevuosissa oleville (noh, ne on multa ohi ja 10 vuotta sitten)?  Saattaisit saada vastaasi kohteliaan, mutta hieman kireän Kaarinan.

Jos nyt annan periksi ärtymykselleni, kohta saan riidan aikaseksi. Sitäkö haluan? Onneksi sentään edes joskus tiedostan nämä kummalliset negatiivisten tunteiden ryöpsähdykset. Onneksi sentään joskus pystyn ylipuhumaan itseni niistä eroon ja aurinko nousee taas mielen horisonttiin. 

Rakkautta riittää, siitä kehtaa puhua, katsoa toista, hymyillä ja sanoa (naivisti), että "on meillä sentään aika mukavaa, terveyttä riittää ja ...rakkautta." Ja kun toinen ihmettelee : "Hmmnn, mikäs nyt on...?, niin pusu poskelle kertoo kaiken.

Tuo toinen tuntuu taas ihan tolkun ihmiseltä, pikkujutuista viis.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS