Olen todella hidas lukija. Jonkinasteinen lukihäriö minulla kai on, mutta myös se, että jossakin mielessä olen hidas henkilö. Nopea mutta myös hidas. Ajat sitten olen päättänyt, että
kirja, joka ei ole hyvä, saa jäädä ihan sovinnolla kesken. Ei ole aikaa kahlata sellaista läpi. Jokunen on jäänyt sitten kesken.
Ulla-Lena Lundbergin Jää ei todellakaan jäänyt
kesken. Se imaisi minut Luodoille niin intensiivisesti, etten olisi muuta halunnut tehdäkään kuin lukea. Kelata vähän taaksepäin, lukea uudestaan. Mitenkä se tuonkin on kuvannut ja tämän? Miten se on saanut nämä
ihmiset ja luonnon elämään, ihan kuin itse tuntisin olevani pastorska tai pastori tai lukkari tai postinkuljettaja tai pikku Sanna tai… Todellakin mestarillista tekstiä, aikakausi elää, koko touhotus pappilassa, perunat
ja kastikkeet, uunihauki ja rusinapullat, papin tuska ensimmäisen saarnan teossa, pastoraalitutkinto ja siihen liittyvä dramatiikka… Hesarissa oli keväällä joku kirjallisuuskilpailu vuosikymmenen (vai vuosisadanko) parhaasta
kirjasta: Jää oli ykkönen! Moni on ollut siis kanssani saa mieltä, minun ja presidentti Halosen (joka teki Finalndia-valinnan). Loistava kirja! Onko siinä istunut pastori itse Ulla-Lenan työhuoneen sohvalla sanelemassa,
tai pastorska… Niin kuin Mika Waltarille Sinuhen kuulee sanelleen Sinuhe itse?
Luin netistä jonkun arvostelun: jotkut eivät ole olleet ihan niin innoissaan. Joku tuttavani samoin tuntui sijoittavan kirjan sarjaan: ihan
ok. Me olemme niin erilaisia. Meillä jokaisella on elämässämme momenmoisia jaksoja. Joskus ei avaudu. Näkeehän sen elokuvistakin. Joskus filmi, jonka on nähnyt ja jota tuskin muistaa, onkin elämys, kun sen katsoo
uudestaan.
Täsä kirjassa oli sama tunnelma kuin Henning Mankellin teoksessa Syvyys. On syksy, on talvi, ihminen luonnon armoilla, menneinä aikoina, nykyajan mukavuudet kaukana tulevaisuudessa, elämä
on taistelua, arki on verkkaista, se on puurtamista, se on yksinäisten ajatusten loputon polku ja pitkospuut.
Nyt on pakko lukea Ulla-Lenan muitakin kirjoja. Miten hän on niissä onnistunut. Aina ei sama kirjailija
onnistu. Tai aina ei kirjailija onnistu ollenkaan, kun lukija vaihtuu. Finlandianhan valitsee yksi ainoa lukija. Jännä kyllä, se unohtuu heti, kun valinta on tehty. Kirja on sen jälkeen superkirja, ”Finlandia-voittaja!” Jihhuu.
On siis sellaisiakin Finlandia-voittajia, jotka eivät minun mielestäni ole mikään erikoisia. Minä en olisi niitä voittajiksi raakannut. Liian heppoista tekstiä, simppeliä. Tai tekotaiteellista, teksti pursuaa
kummallisia vertauksia. Elämälle vierasta. Mutta edellinen voittaja Rosa Liksomin Hytti nr 6 oli mielestäni myös loistava. Sillä junamatkalla todella balalaika soi ja kaali haisi lukijankin nenään. Olen
lukenut muutakin Rosan tuotantoa. Hienoja tekstejä, novellit elävät kaikessa harvasanaisuudessaan.
Muistakaamme, että kirjojen kuluttajat ovat niitä samoja, meitä samoja, jotka kulutamme muutakin
kulttuuria: Teeman dokumentteja ja elokuvia, Subin tai Livin leffoja, vanhoja Suomi-filmejä, monenlaisia tositv-ohjelmia, BB-taloa, A-studiota, Idolsia, Livin muuttumisleikkejä, Gordon Ramsayn keittiöitä ja hotelleja….Me samat
käydään teatterissa ja elokuvissa, jääkiekkomatseissa ja kirkkokonserteissa, rock-konserteissa ja tangomarkkinoilla. Kuka mitäkin, taustamme ja geeniemme antamilla edellytyksillä.
Mutta hyvän kirjan tuomaa
nautintoa ei moni asia voi peitota. Siksi olisi tärkeää, että lapset oppisivat lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä, tarinoita. Keskittymään, hidastamaan, kuvittelemaan.