Lofooteille voi saapua etelästä laivalla tai keskeltä siltaa pitkin. Pohjoisen lautta kulkee vain kesällä. Lentokenttiäkin on toki, ainakin kaksi. Me tulemme Bodøsta Moskenesiin, vajaan neljän tunnin matkan
tasokkaalla lautalla, jossa ei ole A- eikä B-oikeuksia. Hyvä niin, koska Norjassa raja on 0,02 promillea, ja saattaisi olla, että eteläisten Lofoottien kapeista mutkaisista teistä ei kunnialla selviäisi edes yhden oluen hönössä.
Majapaikkaan on vajaat 60 kilometriä, tietyöt käynnissä siellä sun täällä, mutta muuten tie on hyvä, vaikka kapea. Keskikohtakin on merkitty, ainakin joillakin osuuksilla! Välillä tie poukkoilee
rantaviivan mukaisesti ja huimat vuoret kumartuvat yllämme vasemmalla. Välillä taas sukelletaan kilometrien pituiseen tunneliin ja vuoret ja meri olivat vaihtaneet paikkaa: meri vasemmalla, vuoret oikealla. Joskus tie nousee korkealle kaartuvalle,
yksikaistaiselle sillalle, kerran pujahdetaan tunneliin, joka viettää alaspäin. Olemme parin kilometrin verran meren alapuolella. Kylät lipuvat ohi valoineen: kirjahylly ja tv niillä näkyy olevan, kivan näköinen valaisin
ja viherkasveja. Sohvaryhmä jokaisella ja tuohon jää lahjatavarakauppa vasemmalle. Traktoriedustus ja autokauppa. Osta Madza! Tien sivussa valtava supermarket, oikea lasipalatsi. Valaistuja taloja, kahdessa kerroksessa. Ihan vaikuttavat olevan
tolkun norjalaisia, nämä lofoottilaiset, korkea elintaso (se öljy… eikä tarvitse kustantaa niitä kreikkalaisia…). Mukavan näköisiä kyliä, nähtävyys tuolla, sotamuistomerkki täällä,
design-puoti, taiteilijan verstas ja myymälä tuossa heti oikealla. Ja vuoret, mahtavat jättimäiset vuoret läsnä kaiken aikaa. Pimeässä pelottavan näköiset, uhkaavat. Miltä se tuntuisi herätä
joka aamu niiden juurella? Ja loputon Atlantti toisella puolen? Olisiko sitä parempi ihminen, nöyrempi luonnon edessä?
Taas pohdin näitä geologisia ihmeitä ja ihan sitä alkuräjahdystäkin!
Miten tämä pieni Telluksemme onkin niin monen muotoinen! Valtavia aavikoita ja tasankoja ja vuoria joka lähtöön: Grand Canyonin muotoisia löytyy harvassa, jossain Matsuriassa vai missä se nyt oli on jotain vastaavanlaista
kuulema. Ja on sitten näitä tällaisia vuoria: väliin teräviä, väliin kuin jättiläisen muhkuraisia polvia, satojen metrien korkeuteen kohoavia, monesti ihmisen profiililta näyttäviä jonoja,
tai sitten on taas pientä turvallista nyppylää, vaikkapa kuin siellä Heinäveden maisemissa tai Espoossa. Tekeekö maisema ihmisen? Ollaanko me jotenkin pienempiä sielultamme niissä pienissä maisemissa?
Ollaanko me jääräpäitä tasaisella? Hollannissa ja Pohjanmaalla? Aroilla?
Ylevät fiilikset täyttävät mielen tällaisissa maisemissa, oli miten oli.
Lopulta, kun kurvaamme ensimmäisen Lofoottien
mökkimme viereen, revontulet loimuavat taivaalla. Mitäs siitä sanotte? Mökkikin on superhieno, tilaa on sekä vessa ja vesiposti. Hinta on samaa luokkaa, kuin eilinen kodikas, mutta vaatimaton mummonmökki. Tänne voisi
jäädä viikoksi, varmaan kuukaudeksikin.
Aamulla tähdet ja revontulet ovat tehneet tilaa kirkkaan siniselle taivaalle, vuoret hymyilevät auringonpaisteessa. Leirintäalueen pitäjä ehdottaa puhelimessa, että
jättäisimme 500 kruunua (65 €) mökkiin ja avaimen oveen. Alueella ei näy ristinsielua. Sesonki ohi, paras aika matkailla!
Näkymät matkalla pohjoiseen ovat henkeäsalpaavat, jos kulunut ilmaisu saallitaan.
Pakko ottaa kuvia vähän väliä. Vanha totuus kuitenkin on, että vaikka kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, itse kokeminen on vasta se jutun gluu. Lisäksi huomautettakoon, että minun kuvani on otettu antiikkikameralla
(AINAKIN 3 v. vanhalla, mikä lie pari kolme pikseliä…), joten niistä nyt ei kovin suurta iloa erkane.
Tunnelit ovat uskomattomia, pisin lie lähes 10 km (meren ali), kahden ja kolmen kilometrin pituiset ovat tavallisia. Ja
ne sillat!
Luulinko, että Lofootit on joku Jumalan hylkäämä kolkka? Ei ole, siitä ovat norjalaiset kanssasisaret ja –veljet pitäneet huolta. Ja varmaan on joku paikallinen tarmonpesä ollut myös puhetta pitämässä
Stortingetissä ja rahaa on valunut näille seuduille. Talot, punaiset ja valkoiset, ovat timmissä kunnossa, maalit pinnassa ja puutarhat tällingissä. Millä nämä vauraan tuntuiset ihmiset elävät? Kalastuksella?
Lampaiden pidolla? Taiteilla? Matkailulla? Ravintoloita ei ole, eikä kahviloita. Ei teiden varsilla ainakaan. Ehkä pitäisi poiketa päätieltä (E10) kyliin ja kaupunkeihin. Nii-in, kaupunkejakin on muutama. – Enemmän
saisi olla taukopaikkojanäin matkailijan näkökulmasta. Levennyksiä tiellä kyllä löytyy kiitettävästi, hengästyttävien näkymien kohdalla voi hypätä autosta kuvaamaan.
Kun tätä
merkillistä, suoraan Atlantista esiin työntyvää vuorijonoa on ajettu linnuntietä laskien noin parisataa kilometriä, ylitämme sillan, joka vie meidät mantereelle, toisenlaisiin maisemiin. Täällä vuoret
ovat lumihuippuisia, kaukana, kuin rekvisiittaa. Ne eivät hallitse sinua, eivät tunge reviirille, niin kuin Lofooteilla.
Tämä on Lapphaugen, Narvikin aluetta. Campingalueen reunassa on Narvikin taistelujen muistomerkki: Lapphaugenissa
saksalaiset joukot lyötiin ensimmäisen kerran perääntymään huhtikuussa 1940. Hm. Toinen maailmansota tulee lähelle, kun näkee näitä paikkoja. Käsittämätöntä, että suunnilleen koko
maailma on täynnä muistomerkkejä (ja muistoja) siitä sodasta. Onko Etelä-Amerikka ainoa, joka ei ole muuta kokenut kuin jälkilöylyt?