Tänään ajattelin...

Merestä nouseva vuorijono -Lofootit

Lofooteille voi saapua etelästä laivalla tai keskeltä siltaa pitkin.  Pohjoisen lautta kulkee vain kesällä. Lentokenttiäkin on toki, ainakin kaksi. Me tulemme Bodøsta Moskenesiin, vajaan neljän tunnin matkan tasokkaalla lautalla, jossa ei ole A- eikä B-oikeuksia. Hyvä niin, koska Norjassa raja on 0,02 promillea, ja saattaisi olla, että eteläisten Lofoottien kapeista mutkaisista teistä ei kunnialla selviäisi edes yhden oluen hönössä.

Majapaikkaan on vajaat 60 kilometriä, tietyöt käynnissä siellä sun täällä, mutta muuten tie on hyvä, vaikka kapea. Keskikohtakin on merkitty, ainakin joillakin osuuksilla! Välillä tie  poukkoilee rantaviivan mukaisesti ja huimat vuoret kumartuvat yllämme vasemmalla. Välillä taas sukelletaan kilometrien pituiseen tunneliin ja vuoret ja meri olivat vaihtaneet paikkaa: meri vasemmalla, vuoret oikealla. Joskus tie nousee korkealle kaartuvalle, yksikaistaiselle sillalle, kerran pujahdetaan tunneliin, joka viettää alaspäin. Olemme parin kilometrin verran meren alapuolella. Kylät lipuvat ohi valoineen: kirjahylly ja tv niillä näkyy olevan, kivan näköinen valaisin ja viherkasveja. Sohvaryhmä jokaisella ja tuohon jää lahjatavarakauppa vasemmalle. Traktoriedustus ja autokauppa. Osta Madza! Tien sivussa valtava supermarket, oikea lasipalatsi. Valaistuja taloja, kahdessa kerroksessa. Ihan vaikuttavat olevan tolkun norjalaisia, nämä lofoottilaiset, korkea elintaso (se öljy… eikä tarvitse kustantaa niitä kreikkalaisia…).  Mukavan näköisiä kyliä, nähtävyys tuolla, sotamuistomerkki täällä, design-puoti, taiteilijan verstas ja myymälä tuossa heti oikealla. Ja vuoret, mahtavat jättimäiset vuoret läsnä kaiken aikaa. Pimeässä pelottavan näköiset, uhkaavat. Miltä se tuntuisi herätä joka aamu niiden juurella? Ja loputon Atlantti toisella puolen? Olisiko sitä parempi ihminen, nöyrempi luonnon edessä?

Taas  pohdin näitä geologisia ihmeitä ja ihan  sitä alkuräjahdystäkin!  Miten tämä pieni Telluksemme onkin niin monen muotoinen! Valtavia aavikoita ja tasankoja ja  vuoria joka lähtöön: Grand Canyonin muotoisia löytyy harvassa, jossain Matsuriassa vai missä se nyt oli on jotain vastaavanlaista kuulema. Ja on sitten näitä tällaisia vuoria: väliin teräviä, väliin kuin jättiläisen muhkuraisia polvia, satojen metrien korkeuteen kohoavia,  monesti  ihmisen profiililta näyttäviä jonoja, tai sitten on taas pientä turvallista nyppylää, vaikkapa kuin siellä Heinäveden maisemissa tai Espoossa.  Tekeekö maisema ihmisen? Ollaanko me jotenkin  pienempiä sielultamme niissä pienissä maisemissa? Ollaanko me jääräpäitä tasaisella? Hollannissa ja Pohjanmaalla? Aroilla?

Ylevät fiilikset täyttävät mielen tällaisissa maisemissa, oli miten oli.

Lopulta, kun kurvaamme ensimmäisen Lofoottien mökkimme viereen, revontulet loimuavat taivaalla. Mitäs siitä sanotte? Mökkikin  on superhieno, tilaa on sekä vessa ja vesiposti. Hinta on samaa luokkaa, kuin eilinen kodikas, mutta vaatimaton mummonmökki. Tänne voisi jäädä viikoksi, varmaan kuukaudeksikin.

Aamulla tähdet ja revontulet ovat tehneet tilaa kirkkaan siniselle taivaalle, vuoret hymyilevät auringonpaisteessa. Leirintäalueen pitäjä ehdottaa puhelimessa, että jättäisimme 500 kruunua  (65 €) mökkiin ja avaimen oveen. Alueella ei näy ristinsielua. Sesonki ohi, paras aika matkailla!

Näkymät matkalla pohjoiseen ovat henkeäsalpaavat, jos kulunut ilmaisu saallitaan.  Pakko ottaa kuvia vähän väliä. Vanha totuus kuitenkin on, että vaikka kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, itse kokeminen on vasta se jutun gluu. Lisäksi huomautettakoon, että minun kuvani on otettu antiikkikameralla (AINAKIN 3 v. vanhalla, mikä lie pari kolme pikseliä…), joten niistä nyt ei kovin suurta iloa erkane.

Tunnelit ovat uskomattomia, pisin lie lähes 10 km (meren ali), kahden ja kolmen kilometrin pituiset ovat tavallisia. Ja ne sillat!

Luulinko, että Lofootit on joku Jumalan hylkäämä kolkka? Ei ole, siitä ovat norjalaiset kanssasisaret ja –veljet pitäneet huolta. Ja varmaan on joku paikallinen tarmonpesä ollut myös puhetta pitämässä Stortingetissä ja rahaa on valunut näille seuduille. Talot, punaiset ja valkoiset, ovat timmissä kunnossa, maalit pinnassa ja puutarhat tällingissä. Millä nämä vauraan tuntuiset ihmiset elävät? Kalastuksella? Lampaiden pidolla? Taiteilla? Matkailulla? Ravintoloita ei ole, eikä kahviloita. Ei teiden varsilla ainakaan. Ehkä pitäisi poiketa päätieltä (E10) kyliin ja kaupunkeihin. Nii-in, kaupunkejakin on muutama. – Enemmän saisi olla taukopaikkojanäin matkailijan näkökulmasta. Levennyksiä tiellä kyllä löytyy kiitettävästi, hengästyttävien näkymien kohdalla voi hypätä autosta kuvaamaan.

Kun tätä merkillistä, suoraan  Atlantista esiin työntyvää vuorijonoa on ajettu linnuntietä laskien noin parisataa kilometriä, ylitämme sillan, joka vie meidät mantereelle, toisenlaisiin maisemiin. Täällä vuoret ovat lumihuippuisia, kaukana, kuin rekvisiittaa. Ne eivät hallitse sinua, eivät tunge reviirille, niin kuin Lofooteilla.

Tämä on Lapphaugen, Narvikin aluetta. Campingalueen reunassa on Narvikin taistelujen muistomerkki: Lapphaugenissa saksalaiset joukot lyötiin ensimmäisen kerran perääntymään huhtikuussa 1940. Hm. Toinen maailmansota tulee lähelle, kun näkee näitä paikkoja. Käsittämätöntä, että suunnilleen koko maailma on täynnä muistomerkkejä (ja muistoja) siitä sodasta. Onko Etelä-Amerikka ainoa, joka ei ole muuta kokenut kuin jälkilöylyt?

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS