Tänään ajattelin...

Biutiful

Pari iltaa sitten tuli Teemalta jälleen katsomisen arvoinen elokuva, todellinen taideteos. 

Olin mykistynyt. Halusin kirjoittaa siitä, mutta en tiennyt, mistä edes aloittaisin.

Mietin, että tässä sitä otetaan vähän valkoviiniä ja kymmenykset juoksee säännöllisesti tililtä Punaiselle Ristille. Kaikki hyvin. Mikä sitten on pielessä, miksi elokuvasta tuli paha olo? Miksi on huono omatunto, pitäisikö alkaa Äiti Teresaksi? Auttaisiko se mitään, saisiko sillä puhtaan omantunnon? Vai selittelenkö taas itselleni, tälläkö lunasta vapautuksen sille, etten oikeasti tee yhtään mitään maailman kurjimpien auttamiseksi?

Biutiful oli lievästi sanoen pysäyttävä elokuva. Olin halunnut mennä sen katsomaan jo leffateatteriin, mutta kun ne viipyy aina vaan rajallisen ajan. Tiesin, että aihe soutaa pohjimmaisissa mudissa, mutta tällaista en odottanut. Näin inhimillistä, ihon alle menevää, näin luihin ja ytimiin imeytyvää. Rumuudessaan kaunistakin.

Arvosteluissa sanottiin, että pohjalla pilkistää sentään toivoa, ainakin se lapsista välittäminen. Mutta kun katsoja tietää, että aina ei ole edes  sitä. Usein ei sitä ole. Lapset, viattomat, hetken vain pieniä, kasvaessaan ihan liian pian kaikkea muuta kuin viattomia. Oppivat läksynsä aikuisilta ja ympäröivästä maailmasta, imevät tiedot ja taidot, asenteet, vihan, kateuden, kyynisyyden. Niistä tulee sitä, mitä me niille annetaan.

Elokuvan henkilöt eivät kysele, miksi on näin. He elävät elämäänsä, eivät suhtaudu siihen toivottomuudella, jos eivät optimismillakaan. Kaikkeen koetetaan löytää joku ratkaisu, eteenpäin mennään. Kohtalon armoilla, siihen tyytyen mutta ei täysin alistuen.

 

Nuo suuret maailman tähdet, niin kuin nyt Javier Bardem tässä elokuvassa, ovat paljon vartijoina. Jos jossakin vaiheessa tulee hänen elämänkertansa, takuulla tästä filmistä ja sen tekovaiheista tulee olemaan siinä paljon juttua. Aihe ei ole voinut koskettaa niin läheltä, koskettamatta myös syvältä. Monia muitakin ohjaajia ja näyttelijöitä on, jotka tuovat meille yksilön tarinan myötä tietoa yhteiskunnan koneistoista, osoittavat, että näinkin voi ajatella, tällainenkin totuus löytyy. Valistavat paasaamatta. He haluavat sanoa töillään jotain muutakin kuin viihdyttää.  Olen lukenut vain muutaman filmitähden elämänkerran ja  hämmästellyt, miten ison numeron he tekevät joistakin meille katsojille vain kertakäyttöleffoista. Elämää suurempia filmejä, Peter von Baghin mukaan. Ehkä ovatkin filmiteollisessa mielessä tai näyttelijän taidoissa tai tähtien välisissä suhteissa ja jännitteissä. Mutta tällainen elokuva, ei mikään hollywood-tusina, jossa rymistellään näkymästä toiseen, haetaan draamaa ulkoislla pintajutuilla, itketetään katsojaa laskelmoiduilla kohtauksilla! Tällainen elokuva pakottaa sinut myötäelämään hyljeksittyjen laitapuolen kulkijoiden kohtaloissa. Katastrofi toisensa päälle. Hiljaisesti, oletus on, että sitähän vain sattuu. Elämä on. (Taasko se tulee noin sanottua ja ajateltua? Elämä on!)

 

Filmitähdet ja ohjaajat muuttavat maailmaa. He ovat niitä todellisuuden äititeresoja, heidän aikaansaannoksiaan katsovat miljoonat ihmiset. Heidän avullaan me onnelliset ihmiset joudumme mukavuusalueemme rajoille omalla sohvallamme, viinilasi käden ulottuvilla ja toisella puolella  kulhollinen  suolapähkinöitä. Elämme  edes hetken noiden surkeiden ihmisten elämää, emme ehdi ajatella kyynisesti: omapa vikansa, emme ehdi ajatella: se on ammatinvalintakysymys, emme ehdi ajatella: jokainen on oman onnensa seppä. Hetkeksi me samaistumme. Koemme heidän tunteensa ja epätoivonsa. Koemme heidän toivonsa ja pettymyksensä.

 

Tämä elokuva ei ollut feikki millään tavalla. Se ei ollut kasvutarina, se ei ollut taistelu oikean ja väärän välillä, ei kertomus moraalista tai valheellisuudesta. Se ei etsinyt ratkaisua mihinkään, siinä ei ollut kertomusta, jolla olisi alku ja loppu. Se ei ollut tekotaiteellinen  väreillä, valoilla  ja varjoilla kikkaileva, tahallisesti synkistelevä ja dramaattisia astelmia hakevan  ohjaajan diplomityö. Se oli  fiktiivinen dokumentti  eräistä ihmisistä Barcelonassa. Hetki heidän elämästään. Jokainen voi miettiä jatkon. Ihmiselämä on jatkumo, ravintoketju ajan virrassa. Filmissä vilahti ikuisesti keskentekoinen katedraali Sagrada Familia. Oliko se siinä tarkoituksella: kaikki on kesken tällä ihmisyyden sarallakin, ikuisesti kesken?

 

Voi filmitaivaan jumala, anna mulle enemmän tällaisia leffoja ja ymmärrystä kasvaa niiden avulla! Anna mulle enemmän tuollaisia ohjaajia ja näyttelijöitä, jotka pistävät itsensä likoon ja haluavat antaa pienen elämisen oppitunnin ihmisille!

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS