Tänään ajattelin...

Kohtaamisia

Kaikella on merkitystä tässä elämässä, usko tai älä. Tai siis, jos myöhästyt bussista, unohdat lähettää synttäritekstarin ystävälle (ent. kortin...), syötkin tänään kiukkumieleesi ylimääräisen pullan, vaikka just piti olla vähäkalorinen päivä... ehkä näillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Tai sitten on. 

Entä kohtaamiset? Kun tapaat uden ihmisen, eikö hänen tapaamisensa tarkoita mitään? Heitetäänkö uusia ihmisiä tiellemme noin vain: ota tai jätä. No, kukapa tietää.

Olen hiljattain tavannut kolmikymmpisen runoilijan, Oikean Runotytön. Meillä on ollut ihmeellinen kirjeenvaihto, rehellinen, pakoton, terapeuttinen. Olen saanut häneltä valtavasti kannustusta kirjoittamisistani, josta olen todella hämilläni. Hän on nimittäin palkittu ja arvostus tuntuu vain kasvavan. Susanna Taivalsalmi, julkaistu on jo muutama runoteos ja jatkoa tulee.

Itse en ole runojen lukija. Enkä osaa kirjoittaa runoja. Niistä tulee väkisin sellaisa: minä täällä kukkuluuruu, haluaisin tietää, mitä sulle kuuluu... ja sitä rataa. Omasta proosastanikin minulla on käsitys, että se on sellaista virkamiesmäistä kapulakieltä, seliseliseli. Susannan sanonta ja ajatuksenlento tuo ihan uusia ulottuvuuksia minälle, hengelle, olemiselle. Silti hän jaksaa lukea ja kannustaa tällaista maanrakosessa rahjustavaa tavista.  Ja hänellä on todellakin  sana hallussaan (googlaa vaikka!), hän saa sanottavansa kuulostamaan uskottavalta, aidolta. Uskon, että hän on aito. Hän ON aito. 

Olet kuullut varmaan sanottavan, että jos sitä kehuu, se ylpistyy. Jos sille sanoo, että sitä rakastaa, niin se sana kuluu puhki ja kadottaa merkityksensä. (Niinpä: kerran sanoin!!! Kun/jos muutan mieleni, kerron sen sitten! Siihen saa vaimo tyytyä!!!). MINÄ Kaarina olen eri maata (Ehkä sinäkin, rohkenenko kysäistä?). Minä tarvitsen kehuja. Minä tarvitsen loputtomasti kehuja. Koska vähällä en usko, enkä oikein muutenkaan. Mutta kehujen täytyy vaikuttaa aidoilta. Siinäköhän se on, että aina mielistellään, liiotellaan, mitä sitä muutakaan voisi, pitää olla positiivinen, antaa positiivista palautetta. Negatiivinen taas uppoaa heti kuin veitsi voihin. Se on kerrasta se ainoa totuus. Ei tarvitse kuulla kuin sen kuuluisan lausahduksen: "Tää on tosi kiva, mutta..." Sana MUTTA vesittää kaiken, ei tarvitse kuulla enempää.

Susanna osui kohdalleni, että saisin taas kipinää kirjoittamiseen. Että oppisin lukemaan runojakin, hiljentymään niiden ääreen. Pohtimaan, mikä on oleellista, mikä on arvokasta. Että tarttuisin taas vahvemmin kiinni elämään, löytäisin sisältäni luovuuden ja kiitollisuuden kaikesta, mitä on.

Tänään lentokoneessa välillä Helsinki-Oslo (matkalla Amsterdamiin) tapasin todellisen gurun. Jo vuosia sitten  tietämäni henkilön, Reino Lehtisen. Luontaishoitajan, muusikon, kirjailijan, henkisen kehityksen monitoimi-ihmisen. Ei mennyt minuuttiakaan, kun olimme syventyneet syvälliseen keskusteluun elämän tarkoituksesta, jälleensyntymisestä, elämästä kuoleman jälkeen. Puhuimme myös musiikista, Etelä-Amerikasta, kohtaamisista, horroskoopeista. Olin ihan hengästynyt innostuksesta, kun kiirehdin Oslossa Amsterdamin koneeseen ja hän Pariisin koneeseen (asuu vaimoineen pienessä kylässä Keski-Ranskassa). Tiedän jo, että meistä tulee elinikäiset ystävät, niin vahva oli se fiilis tässä tapaamisessa. Huom! Ei romantiikkaa alkuunkaan, jos sitä uumoilit. - Pelkästään tietoisuus siitä, että tämäkään tapaaminen ei ollut saattumaa. 

Istun vuokramökin vierashuoneessa Hollannissa, ihan lounaisimmassa kulmassa tämän lättänämaan repaleista rantaa. Ihanaa, kun viimeinkin on kone, jola kirjoittaa! Kotikone teki tenän viikko sitten ja läppärin oli Pieteri vienyt autolla mukanaan, kun  tuli tänne Wayan kansa runsas viikko sitten. Upouudella tabletilla ei vielä tohtinut yrittää päivittää blogia.

Pieter oli ajanut 200 km täältä Amsterdamin lentokentälle (kirjoitetaan Schiphol ja lausutaan? Niin, älä luulekaan, että osaat! Siis lausutaan: SssccchhRRRRRiphol. En todellakaan käsitä, mistä ne sen ärrän siihen kehittävät, mutta näin vain on. Jos kysyt, että miks siinä on ärrä, ne sanoo: ai mikä ärrä?). Jos oisin vanhanaikainen, sanoisin: oi, miten lutunen. Siis Pieter. Oisin päässyt junalla, mutta hän sanoi, ettei tule kuuloonkaan. Hän haluaa tulla vastaan. Ja (otsikkonahan oli Kohtaamisia, tämä lienee kuitenkin ihan vaan tapaaminen, jälleennäkeminen), siispä: Pieter ja Waya seisovat ikkunan takana, kun  odotan kapsäkkiäni. Pieter hymyilee leveästi, näyttää komealta, Waya heiluttaa häntää, katsoo, tarkentaa, on epävarma. Menen lähemmäksi, nyt häntä heiluu jo  enemmän, nyt tunnistaa, korvat menee luimuun, haluaisi jo hyppiä lasia vasten.

Illalla mökissä hän tunkee läppäriä syrjään, haluaa tulla halattavaksi.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS