Veljen kanssa ihmeteltiin, mitenkä sen isotätimme Elsan historia oikein menikään... Elsa Koposen, joka runoili melkein sata vuotta sitten laulun "Tuikkikaa oi joulun tähtöset". Oliko se vain urbaanilegenda, että
sulhanen yritti suudella Elsaa Heinävesi-laivalla ja Elsa siitä röyhkeydestä suivaantuneena purki kihlauksen vai menikö se sittenkin niin, että Elsa -ollen luonteeltaan ylen surumielinen ja pessimistinen - koki, että ihminen
on aina vaan yksin, yhdessäkin yksin, parasta siis erota jo heti kättelyssä. Olla ihan oikeastikin yksin. Näintä selityksiä me taidettiin kuulla äidiltämme. Pitänee kaivaa kellarin arkistoja, sieltä saattaa
paljastua salaisuuksia Elsastakin, ellen sitten antanut jo kaikkea serkullemme.
Tänäkin jouluna lasten silmät tuikkivat, kun olimme kokoontuneet mökille tyttären mahdollisen tulevan uusperheen kanssa joulua
viettämään ja kuusen alla oli vino pino joululahjoja. Sillä määrällä olisi ilostutettu varmaankin 50 pientä silmäparia jossain afrikkalaisessa kylässä!
Tyttären
miesystävän lapset eivät usko missään muodossa joulupukkiin, eivät edes leikillään, kuten tyttären poika. Lapsi ei oikein vieläkään ole tainnut antaa periksi: ehkä se joulupukki siltikin ON olemassa.
Unissa, saduissa, mielikuvituksessa, lapsen uskossa. Mutta ihan hirveästi ei tarvitse enää kiltti olla, ei se pukki nyt NIIN oikea ole, sitä voi kiltteillä vain pikkuisen muodon vuoksi. Miesystävän perheen lahjoista osa oli
jo ennalta tiedossa. Hän oli poikansa kanssa käynyt kaupassa jo etukäteen, ylkäkandidaatin tytär taas oli mumminsa kanssa valinnut lahjansa netistä.
Tytär ja minä olemme vakaasti sitä mieltä, että
lahjojen tulee olla yllätys. Vaikkapa sitten lappu kuoressa: "Joulun jälkeen menemme kauppaan ostamaan sinulle läppärin/sukkahousut/kengännauhat/suklaarasian/etelänmatkan..." Mikä ilo se nyt olisi ollut, jos tytär
olisi sanonut etukäteen: varaapa allakastasi aika 24.2., ostan joululahjaksi liput Sarah Brightmanin konserttiin! Nyt sen sijaan lappu kauniissa kuoressa oli mahtava yllätys.
Lapset aloittivat kinumisen jo heti aamupäivällä,
kun joulupukki oli salaa käynyt tyhjentämässä säkkinsä kuusen juurelle: "Montako tuntia vielä, ennenkuin jaetaan lahjat? Saadaanko avata nyt edes yksi? EDES yksi, pliis!" Me aikuiset jatkettiin kidutusta koko päivän:
"ruokailun jälkeen vasta ja sitten muuten syödäänkin kaikessa rauhass, ihan hötkyilemättä."
- Kun tarkkaan muistelen (lähimuistihan tässä kyllä alkaa vähitellen pätkiä...), näin
se taisi olla meidänkin lapsuudessamme. Lelut olivat, mitä olivat, mekano-sarja veljelle, nalle siskolle ja itselleni ehkä peräti nukkekoti tai ainakin isän tulitikkurasioista tekemiä huonekaluja sinne. Mutta kiire oli saada ne
paketit! Joulupukin tuloa ei millään olisi malttanut odottaa, lahjat olivat ne tärkeimmät. Ei kai me nykylapsiakaan voida moittia siitä, että ahjat ovat tärkeimpiä, eikä siitäkään, että kuusen
alla on tuo valtava tavaramäärä! Joka jouluksi aikuiset kehittävät jonkun uuden vekottimen, joka pitää ehdottomasti saada. Nimenomaan aikuisten aikaansaannostahan se on. Markkinoiden. Pelejä! Eikä se tarkoita enää
vain Afrikan tähteä tai Monopolia. Ei, joku masiina on oltava. Näitä pelikoneitahan on useaa sorttia, ja pelit niihin maksavat maltaita. Legoissa eivät ole enää mitään ne tavalliset peruspalikat, pitää
olla jotain Atsteekkien temppeleitä, avaruus- tai city-settejä. Puhuvaa ja kävelevää, muotoa muuttavaa. Tämän joulun hitti (8-12 vuotiailla) on kuulema Furby, pörröinen, korviaan ja silmiään liikuttava
olento joko nauraa kihertää ja höpöttää käsittämätöntä furby-kieltään, kunnes sille opettaa englantia. Sana sanalta se kuulema oppii. Ikävintä/hauskinta (yliviivaa jompikumpi valintasi
mukaan) pikkukaverissa on, ettei sitä saa hiljaiseksi millään. Ei ole nappia, josta sen voi katkaista. Se pitää laittaa jonnekin, jossa se ei kuule eikä näe, sitten se ehkä vähitellen lakkaa höpisemästä,
nuristen ja pitkin hampain. Mutta lapsenlapsen unelma täyttyi, kun hänen oma Furbynsä kääriytyi esiin paketista!
Seurueemme aikuiset miehet saivat olennosta tarpeekseen jo aattoiltana. Miesystävän tytär kylläkin
ilmoitti isänsä järkytykseksi, että tuon söpöliinin hänkin ostaa heti ensimmäisenä arkipäivänä joululahjaksi saamillaan rahoilla! Furbyt voivat näet seurustella myös keskenään.
Toivotaan, että nämä lapset joskus ymmärtävät hellittää materiasta edes vähäsen. Ihan niin pitkälle ei ole tarvis mennä kuin aatonaattona esitetyssä dokumentissä: siinä aloitettiin
tarpeellisten esineiden kerääminen nollasta. Saahan seinillä taidetta olla, vaikkei se olekaan "tarpeellista", saahan jokaisella olla muutama ylimääräinen vaatteparsi ihan vain huvin vuoksi, kauniit viinilasit ja viinipullo, jossa
on hieno etiketti. Ehkä voidaan myöntää, että elämässä on menty Elsa-tädin nuoruuden ajoista eteenpäin, insinöörit ovat olleet ahkeria, keksineet hilavitkutinta toisensa perään, mutta
kaiken roinan ohella myöskin järkeviä asioita ja esineitä. Niitä, joita tehdään kalliilla lännessä ja halvalla Kiinassa.
Elsa-tädin runon mietteitä herättäneessä lopussa virtaa
lopulta vuolaina tuskan veet... Hmm, hieman pateettista, mutta totta usean kohdalla. Ei enää ilahduta lahjojen määrä eikä laatu. Ei mikään. Ei loista silmät enää. Aikuistuminen, aikuisten ikävät
asiat, monenkirjavat murheet, surut ja vaikeudet... Katsopa lapsen silmiä valokuvissa ja saman henkilön silmiä aikuisena! Eipä enää säteile se katse. Sitäkö Elsa-täti tarkoitti? Että lapsuus loppuu ja
jokaisella on enemmin tai myöhemmin ankeaa ja ikävää. Itkettävää. Menetyksiä ja pettymyksiä. - Ehkä ei olisi noin kovalla kädellä tarvinnut ravistella, mutta me, jotka Elsa-tädin tunsimme, muistamme
hyvin, miten vakava ihminen hän oli. Ei ihan niitä positiivisimpia kanssakulkijoita. Olisi hyvin sopinut vaikka Muumilaaksoon, Murheellisiseksi Pikku Tädiksi.