Hipsin sitten kellariin ja löysinhän minä sieltä jotakin aarteita! Mustia vahakantisia vihkoja. Äidin päiväkirjoja, joita olen tässä lueskellut itku silmässä. Vuosilta 1938-48. Jotain tuttua on
tuossa ihmisessä mutta paljon uutta. Paljon selviää tekstistä ja paljon olisi kysyttävää. Rakkautta ja romantiikkaa riittää, ravintoloita ja nuoria miehiä, matkustelua Helsingin, Rovaniemen ja Kuopion välillä.
Sydänsuruja, runoja, tenttejä, pohdiskelua. Aprikointia, pitäisikö tehdä näin vai olisiko tuo vaihtoehto parempi, ihmissuhteita, raskas menetys.
Kellarista löytyi myös Elsa-tädin (Elsa Koposen) runovihkoja,
niissä oli myös päiväkirjamerkintöjä ja pohdiskelua. Loputonta elämän tuskaa, aivan sydäntäsärkevää surua ja ahdistusta. Googlaamalla Elsan nimen tulee tietoa, että hän olisi kirjoittanut
laulun jouluna 1917, kun sulhanen oli purkanut kihlauksen Elsan saatua tuberkuloosin (josta kyllä sitten parani ja eli 92-vuotiaaksi). Päiväkirjamerkintöjen mukaan vaikuttaa kyllä siltä, että hylkääminen on tapahtunut
paljon aikaisemmin. Vielä vuonna 1906 kirjoitetut runot ovat tulvillaan kevättä, riemua, kansallistuntoa... Sitten alkavat tuskaisat merkinnät vuodelta 1909.
Tässä alkuperäinen Tuikkikaa oi joulun tähtöset.
Vuodelta 1913. Sitä aiempi runo on kylläkin vuodelta 1917 (jos oikein näen). Myöhemmin on pois revittyjä sivuja, sitten on katkeraakin katkerampi runo vuodelta 1912 (15.12.) Sua Vihaan!
Monta säettä on tuossakin raivoisassa
runossa, viimeinen kuuluu näin:
Sua vihaan! Työntäisin kauvas ja surmasi riemuni ois! - Sua vihaan! Hetkeksi tulit, mut konsaan et lähde pois.
Joissakin runoissa Elsa ikävöi syntymätöntä lastaan, sitä,
josta hän haaveili ja jonka se kelvoton mies riisti häneltä ikiajoiksi. "IKävoin sinua sieluni lasta siunattua, joka et koskaan tule. Antaisin sinulle kaiken kaihoni, kaiken kauniin, sielussain mi on soinut."
Joka kevät tuntuu
sama suru saavan Elsan runoissa luonnon heräämisestä vain uutta voimaa. Elsa ei ikinä päässyt murheestaan eroon. Luultavasti hän oli surumielinen ja luonnostaan. Ehkä syynä eroon ei ollut hänen sairautensa
-no, eipä tietenkään ollut! Jos se olisi tosi rakkautta ollut, ei kai sairastumisen takia erota, olipa kyseessä kuinka vakava tauti tahansa. Mies sai varmaan vain hyvän tekosyyn. Mutta eikö ole parempi erota ajoissa kuin mennä
naimisiin ja kärvistellä siinä sitten. Olisiko Elsa-täti ollut onnellinen tämän Väisäsen kanssa? Ei olisi. Hän ei vaan päässyt eroon katkeruudestaan, että joku oli hänet jättänyt, rakkaus
oli pettänyt, kaikki olikin valhetta, koko elämä vain iso taakka, kuorma, joka täytyi jaksaa kantaa hamaan loppuun asti. Silloin ei ollut terapeutteja, kirjoittaminen oli se ainoa purkautumiskeino. Ja uskonto. Jos olisi ollut katolinen,
olisi Elsa takuulla mennyt luostariin.
Voi Murheellista Pikku Tätiä!