Eno kysäisi tätä kerran ohimennessään meiltä lapsilta. Sitä sopi sitten miettiä ja ihmetellä. Vieläkään eivät tiedemiehet ole vedenpitävästi pystyneet selvittämään
asian laatua. Tätä pohdin jälleen kerran, kun tytär muistutti, että kun osoitamme itseämme (esim "Porsaita äidin oomme kaikki... sinää ja mi-inäää"), emme osoita päätä, emmekä
jalkaa, emme huitaise koko olemuksemme editse ylhäältä alas vaan osoitamme rintakehää. Sydäntä. Sielläkö se minuus piilottelee, sydämessä?
Onhan jo sentään todistettu, että osa muistia
toimii sydämessä. Kerran oli tv:ssä joku dokumentti tästä. Ja on kertomuksia siitä, että uuden sydämen saaneet ihmiset muuttuvat luonteeltaan uuden sydämen saatuaan. Yksi ukonköriläs esimerkiksi alkoi
kirjoitella runoja. Kävi ilmi, että sydämen luovuttaja oli runoillut elinaikanaan.
Myös selkäydin muistaa. Kun vahingossa laittaa kätensä tulikuumalle levylle, ei tieto siitä mene aivoihin saakka ja salamannopeasti
selkäytimeen ja sieltä tulee nano-nopeudella käsky: ota käsi äkkiä pois! - Muutama päivä sitten näin Wayan hyppäävän ojan yli ja hänen jalkansa osui lumesta törröttävään
karahkaan. Siinä paikassa jokin minussa muisti, miltä se pahimmillaan tuntuu. Oma jalkani sai kuin sähköiskun. Tiedäthän. Voit jopa vain kuvitella: ajattele, että näet lapsen putoavan vauhdissa keinusta! Kun oikein syvennyt
ajatukseen, saatat tuntea, miltä se tuntuisi. Saati sitten, jos näet tapahtuman. Näköhermo on siis yhteydessä tuntohermoihin. Herkimmillä riittää pelkkä kuvitelma näköhermon aistimuksesta.
Kun muistelet
noloa tilannetta, saatat punastua ja kokea epämiellyttävän olon palleassa (miten kukin nyt sellaiseen reagoikaan!). Kun kuulet Finlandia-hymnin tai ajattelet jotain hetkeä, joka sinut on joskus herkistänyt, tunnet kylmät väreet
ja melkein itkettää, vaikka istuisit takan lämmössä tutussa seurassa.
Mikä tässä on ruumista, mikä sielua? Missä tunteet syntyvät? Mitä niiden syntymiseen tarvitaan? Miksi ne ovat toisilla
aina pinnassa ja toisilla taas eivät?
Miksi toiset kokevat itsensä koko ajan niin konkreettisesti, ottavat helposti itseensä, muistelevat kokemuksiaan ja tuntemuksiaan jatkuvasti. He eivät osaa asettua itsensä ulkopuolelle,
pohtia toisia ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia ilman, että ne jatkuvasti vaikuttavat omaan hermostoon ja kiertyvät jotakin kautta takaisin minuun. Joku kulkee murheenkryyninä elämänsä läpi, toinen taas näkee ja
kokee asiat ihan eri tavalla, nauttii ja iloitsee. Jollakin siäinen ääni komentaa ja kontrolloi koko ajan: et sinä osaa, ei se kuitenkaan onnistu, turha edes yrittää, luuseri olet, usko nyt jo! Toinen ei edes tiedä, mikä
se sellainen sisäinen ääni on.
Tiedetään jo paljon aivojen välittäjäaineista. Osataan johonkin pisteeseen saakka kontrolloida niitä, lääkkeillä ja terapialla. Pystytään muuttamaan
ihmisen persoonaa ja luonnetta. Mutta paljon on vielä hämärän peitossa. Sitä, mitä ei tiede ole pystynyt aukottomasti todistamaan, pidetään -ihmisluonteelle tyypillisesti - uskon asioina, huuhaana, höpönlöpönä.
Hypnoosi, telepatia, kehosta irtaantuminen, unien merkitykset...
Jaa-a. Kunhan saadaan selville, missä se sielu oikein sijaitsee, ehkä harpataan taas aimo loikka eteenpäin tässä mysteerissä nimeltä ihminen.