Olen kuin kädetön ja jalaton. Tiekkari on remontissa. Remontti-Reiska ei ole niitä nopeimpia. Tiekkari hajosi jo jouluna. Edellinen oli mennyt vain hetki aiemmin ja kun uusi (äidin vanha, mutta ei niin kovasti käytetty) oli
kannettu kellarista, ei siinä kauan mennyt, kun kovalevy piti vaihtaa. Löytyi korjaaja, puhelias jaaritelija. Kaipa hän hommansa taitaa, mutta on hajamielinen. Ei soita, ei kirjoita. Aina pitää patistella. Kovalevy vaihdetiin, mutta
skype ei toiminut. Piti taas ottaa yhteyttä. Siinä meni kolme kuukautta, ennenkuin kaveri jaksoi tulla. Siinä vaiheessa oli jo muutakin hajalla. No joo, pitkä juttu, eikä se siitä paremmaksi muutu, jos sitä tässä
vatvoo. Yhteenveto: ei ole konetta, jolla kirjoittaa. Vain tämä tabletti. Tämän näppis on sellaista valemokkapintaa, joka haluaa tiputella kirjaimia pois, mistä sitä huvittaa. Koko ajan saa korjailla. Ja töpäyttää
voimalla jokaista buukstaavia. Kiroilen kaikenaikaa, mutta ei tunnu auttavan. Siis, jos tää juttu vilisee virheitä, usko,että olen kaikkeni yrittänyt. Se on tää kone, en minä, joka päättää, että
minä olen inä ja tät on seä. Siis setä.
Runoilijaystäväni sanoi siirtyneensä kirjoittamaan jälleen kynällä. Ei hullumpi idea. Mutta runoja, nehän ovat lyhyitä... Kirjoitapas romaani
tai edes novelli! Kyllä kyllä, Tolstoi, Kivi ja Shakespeare, kynäähän he käyttivät. Jälkimmäinen peräti sulkakynää. Ja jälkeä syntyi, sivuja satamäärin. Niin että ei
tässä pitäisi valittaa. Kynällähän minäkin kirjoitin koululaisena niitä kertomuksiani. Mutta ajat muttuvat. Kuka olisi uskonut, ettei edes kunnon IBM:n pallo-kirjoituskone joskus kelpaisi. Siinä sentään
oli jo korjausruutu. Nyt pitää olla toimiva tietokone. (Pitää muistaa sanoa Pieterille, että tuo läppärini mökiltä. Se sentään vielä toimii, vaikka täyttää kesällä jo kokonaiset
6 vuotta.)
Yritän lohduttaa itseäni: viime viikolla olin töissä, tällä viikolla olin lapsenlikkana ja siivoojana sekä gourmet-kokkina Klaukkalassa, kun tytär oli matkoilla. En millään olisi ehtinyt kirjoittaa.
Niin kai, niinpä varmaan. Rasittava, mutta mukava viikko. Yhdeksänvuotias varhaisteini (pojan oma ilmaus) käyttäytyi kuin enkeli, kun äiti ei ollut paikalla.
Tänään, viimeisenä päivänä
toteutimme lopultakin luontoretkemme. Lapsi vei minut metsään. Kun en suostunut menemään kenenkään pihan poikki Lepsämäjoen rantaan (sitä kautta pojat livahtavat), olikin vaihtoehtoinen suunta ylöspäin.
Katselemaan Klaukkalan Harjulan kylää vuorenhuipulta. Tämä ei ollut Klaukkalan Tornimäki, jossa on hissit ja laskettelurinteet vaan seuraava yhtä korkea kukkula, mutta sinne ei vienyt polun polkua. Pelkästään tiheä
ryteikkö ja sen jälkeen melko jyrkkää kalliota. Lapsi hyppi rinnettä ylös kuin pieni apina. Huuteli välillä "Mummi, onks rankkaa? Jaksatko?". Sensuroin kirosanat, kun vastasin: "En jaksa, mutta yritän!" Toden totta,
lopulta sain itseni ähellettyä ylös jyrkkää rinnettä, välillä oli levättävä, nojattava runkoon. Täytyy myöntää, olin aika ärtynyt. Eikö tuo pentu tajua yhtään, mihin
se vie isoäitinsä, 68 v. Pienen puhuttelun jälkeen, siis itselleni, totesin, että ei 9-vuotas voi tajuta, sille nää olosuhteet on ihan normijuttuja.
Mutta paras huomio oli tämä: minä mummi 68 v kuitenkin
pystyn puikkelehtimaan ylöspäin viettävässä pöpelikössä sekä suoranaisesti kiipeämäänkin kallioseinää. Vaikka en sanoisi, että kuntoni on hyvä. Mutta ajatella, vielä
pystyn, vaikkakin vaivalla! Vielä pystyn.
Kun lopulta olimme tasaisella maalla, sanoi pojalle, että tästä hyvästä ansaitsen kyllä kunniamerkin.Lapsi rustasi minulle kivan sertifikaatin kotona. Muistoksi hienosta kiipeilysuorituksesta.
Siis kädet on ja jalat on. Kaikki on niin suhteellista. Muutama viikko ilman
blogiani tai muita kirjoittamisiani, who cares!
PS. Korkea kallio jää oikealle, pois kuvasta. Tämä oli se helppo alastulopaikka. Mummi on helpottunut ja sertifikaattinsa ansainnut.