Jälleen kerran ihmettelen, näkeekö kukaan niin merkillisiä ja yksityiskohtaisia unia kuin minä.
Mistä ne ovat peräisin, mikä sanoma niillä on, onko niillä sanomaa ollenkaan? Jospa ne ovat vain
mitä ovat, ilman tarkoitusta, tai enintään että voisin niitä ihmetellä seuraavat päivät. Tässä kolmen viimeisimmän yön merkillisyydet:
1. Olen työhuoneessani, kai entisessä työpaikassani.
Pari ihmistä istuu häiriköimässä, puhuvat keskenään sekä minulle, lukevat jotain lehteäkin siinä. En kehtaa sanoa, että minulla on kiire. Ärsyttävää. Lisäksi ärsyttää,
että pöytä on vaihteeksi sikin sokin. Korviskin tipahtaa, takaosa ensin ja sitten koko koru. Etsin sitä lattialta ja löydän samalla monta muutakin pudonnutta pientä kultaista korvista. Puhelimessa on samaan aikaan koko ajan
tytär, joka on jostakin suivaantunut (todellisuudessa ei koskaan, minulle ainakaan). En saa selvää, mistä kenkä puristaa. Vaikea pitää luuria korvalla, kykkiä korviksia lattialta, hallita itsensä jotenkuten, kun
työt ovat retuperällä ja ihmiset häiriköivät leppoisalla läsnäolollaan.
2. Meidän lasioveen (jollaista ei todellisuudessa ole) oli teipattu pitkä lista opintosuorituksistani. Kävi ilmi, että
opintoviikkoja oli 810. Hämmästyin ja ajattelin, että nyt pitää kai sitten lopulta tehdä se gradu ja ottaa muutenkin selvää, mitä nyt vielä voisi puuttua. Päätin lähteä yliopistolle. Kyseinen
paikka oli pimeä, kolkko, kulunutta jalopuuta, vanhoja huonekaluja, ahtaita portaikkoja. Ja täpötäynnä nuoria ihmisiä. Ajattelin, etten ikinä pääsisi minkään proffan vastaanotolle, jos on tämmöiset
jonot. Pelastauduin johonkin huoneeseen kuluneen oven taakse. Siellä istui kolme ikääntynyttä kanslistia, kuin suoraan jostakin 50-luvulta. Kirjoituspöydät ja mappihyllyköt bilnäsin taattua tyyliä. Vanhat remingtonit
sivupöydillä.
Löysin tuolin, istuin sille ja aloin valittaa asiaani: liikaa on jo opintoviikkoja, mutta tutkintoa vain puuttuu. Rouvat alkoivat kilvan selittää, ettei ole mitään järkeä opiskella, sullahan
on jo tutkinto ja olet jo eläkkeellä. Yksi alkoi koristella minua tarrakiiltokuvilla. Hän liimaili niitä takkiini riveiksi, helmaan ja selkäpuolellekin. Hiuksiin hän laitoi jonkun kamman ja rusetin. Ajattelin, että tämähän
on lapsellista, en vain kehdannut kieltää. Mutta ilahduin ajatuksesta, ettei tarttisikaan enää opiskella. Mitä suotta.
Läksin ulos, käytävillä ei ollut enää ketään. Nurkan takana nypin
kaikki tarrakuvat pois samoin hiuskoristeet.
3. Olin valtavassa salissa, täynnä ihmisiä, satoja varmaankin. Oli alkamassa joku OAJ:n erityistilaisuus. Jaetussa ohjeessa kerrottiin, mitä ei kannata tehdä: esim valittaa pikkujutuista
majoituksen yms suhteen. Esimerkkinä siinä oli turhasta valittajasta mainittu minut. Teksti ei kuitenkaan ollut erityisen hätkähdyttävää, tuskin kukaan sitä noteerasi, itse en ollut moksistaan.
Yhtäkkiä
näin Jukan, joka oli työkaverini 80- ja 90-luvulla ja kuoli jo vuonna 97. Ilahduin kovasta ja olin tosi ihmeissäni, koska tiesin, että hän on kuollut. Jukka tuli istumaan viereeni. Halusin näyttää kaikille, että
hei, Jukka on täällä. Muutkin huomasivat hänet ja moikkasivat : "Pitkästä aikaa, kiva nähdä!" Itse asiassa olin halunnut nähdä, miten muut reagoivat, näkevätkö he hänet, ihmettelevätkö,
miten hän siinä voi olla. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka tiesivät, että hän on kuollut. Joltakin kysyinkin, tämä vaan mumisi, että no joo, onhan se aika kummaa, mutta näitä juttuja nyt sattuu. Minä olin
ainoa, joka olin todella tohkeissani.
Sitten siihen tuli Ossikin (pomoni jossakin vaiheessa, kuollut v. 2012). Häntä vaan nauratti hämmästykseni. Jukka selitti, että sitä vaan jotkut pystyy tulemaan rajan yli joskus. "Tämä
vaan osoittaa, ettei siellä mitään taivasta ole", hän sanoi.
Että tällaista. Hyvin selkeitä unia, muistettavia, yksityiskohtaisia. Kertovatko ne mistään? Pitäisköhän mennä
jollekin unilogille? Onkohan niitä sellaisia?