Tässä vanhenemisessa on kaikkien julmetun kamaluuksien ohessa sellainen hyvä puoli, että jotenkin tulee toimeen paremmin itsensä ja maailman kanssa. (On mies ja maailma sovussa keskenään! -Arvaa kenen ja mistä
laulusta? 
)
Joka päivä tapaan ihmisiä, joilla on joku kamala koettelemus edessä tai takana, mieli
täynnä sotkuista häslinkiä, epävarmuutta, pelkoa, itseluottamuksen puutetta. On vaikea rauhoittua, on vaikea saada unta, elämä hyökkää päälle ovista ja ikkunoista hampaat irvessä. - Tajuan ja
tiedostan, miltä se tuntuu, miltä tuntuu seisoa jyrkänteen reunalla juuri, kun kontrolli on piirun päässä siitä, ettei siitä enää saisi otetta.
Ja silti en muista. Silti en ihan saa kiinni siitä
tunteesta.
Kyllähän niitä tilanteita toki tulee vanhemmallakin iällä. Tapahtuu kaikenlaista, joku kuolee, joku sairastuu. Itselle tulee iso vastoinkäyminen. Tai pienempikin. Joku loukkaa tai on tyhmä, ihan vaan
stupido. Ärsytyskynnys ylittyy tai ainakin melkein. Mutta olisko jotenkin, että kun lähes kaiken on nähnyt ja kokenut (aina on silti lisättävä: sotaa, nälkää ja väkivaltaa en ole joutunut kokemaan, siitä
olen kiitollinen), ei ihan pienistä hätkähdä. Ei jää mieli vellomaan jotain sanottua sanaa, omaa tai toisen. Miksi se noin sanoi, mitähän se tarkoitti? Voi itku, että mun pitikin...
Itsensä hyväksyminen,
ei ihan helpoin asia. Aina sitä vertaa itseään läheisiin tai johonkin viiteryhmään. Olisinhan minäkin halunnut, olisinhan minäkin osannut, jos vain...Seli seli. Kateutta. Vasta vanhempana on kanttia myöntää
-ilman itsekritiikkiä - :olisin, jos olisin ollut ahkerampi, kunnianhimoisempi, varmempi. Ja kun kuitenkin olen se joka olen, tämä laiska ja arka minä, niin tässä on tulos. Ihan hyvä niin. Minä olen ihan hyvä ihmiseksi.
Laiskuus, ihan täysin oma valinta, luonteenpiirre. Arkuus, huomenlahja äidiltä, joka muisti muistuttaa, ettei minusta mihinkään ole. Siihen päälle ripaus osaamattomuutta, logiikan puutetta (naismainen piirre?), kaikenlaista
itsensä vähättelyä, itsesääliä... Voi pojat, onneksi se kaikki on nyt haudattu ja kuopattu ja ihana raihnainen vanhuus on ihan tuossa kulman takana.
Näillä mennään, niinkuin nykyisin sanotaan.
Yritän viedä tätä itsensä hyväksymisen ja arvostamisen ilosanomaa eteenpäin aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
Parhaillaan olen kuunnellut parinkin kauniin ja fiksun ihmisen juttuja: en minä osaa, en minä
pysty, miten tästä nyt selviää. Onko niin, että koko ajan tulee ihmiselle se näytön paikka, uudestaan ja uudestaan, kunnes hän tajuaa, että minähän selviän, minä olen voittaja, antaa tulla vaan,
en horju, eikä tunnu missään. Tai itse asiassa on kiva tunne, osaan ja pärjään. Eikä minun tarvitse ajatella koko ajan itseäni, kantaa huolta omasta osaamisestani ja pidetyksi tulemisestani. - Mieluummin keskityn siihen,
miten ihmiset saisivat eniten irti siitä, mitä heille tarjoan.
Niin, vanheneminen ei ole kivaa, mutta se on välttämätöntä. Siispä ei jäädä miettimään sen epämukavuutta, vaan irrotellaan
siinä määrin, kuin tilanne antaa periksi. Mennään omaa tahtia siten kuin itse halutaan ja kyetään. Nautitaan siitä positiivisestakin, mitä tämä ikä tuo tullessaan.