Tänään ajattelin...

Isältä pojalle

Sattuipa hyvin, juuri elokuvan Paluu Yorkshireen (Teemalta tänään 30.6, tai siis eilen) jälkeen tuli Stingin teemailta Viimeinen laiva. Elokuvasta olin haltioissani, samoin tästä Stingin uuden musikaalin klubiversiosta (New Yorkissa taltioitu, mukana myös yksi suosikkini Jimmy Nail. Katsopa Youtubelta vaikka hänen kappaleensa, sopii Stingin musikaalin tunnelmaan).

Jimmy Nail & Mark Knopfler - Big River (Original Video Clip)

 Molemmissa, sekä Stingin musikaalissa, että elokuvassa on kuvattu isien suhdetta poikiinsa tai päinvastoin. Edellinen ja uusi sukupolvi. Laivatelakkajutussa ainakin osittain. Astu kuolleen miehen saappaisiin, saat niiden sijoilta pysyvän työpaikan telakalla. Ei kelpaa vai? Mitä sinä poika oikein kuvittelet? - Joka tapauksessa, musikaalista sai sellaisen ennakkokäsityksen, että kunhan se saa ensi-iltansa ja jossakin vaiheessa esitysoikeutensa Suomeen, siinä vasta on musikaalia kerrakseen! 

Elokuvan Colin Firth taas tuskailee isäsuhteensa kanssa. Jim Broadbent, joka yleensä on aina lempeissä rooleissa, on ikävä isä, aina oikeassa, huomauttelemassa, pilailemassa poikansa kustannuksella, vähättelemässä. Mikään ei kelpaa isälle. Hän ei ole koskaa suoraan ilkeä tai vihainen, mihinkään ei pääse kiinni. Kaiken aikaa on pieniä heittoja ja nimenomaan sitä pelleilyä ihmisten nähden ja sitä, ettei ikinä voi antaa tunnustusta eikä ikinä voi myöntää olleensa väärässä. Isän kuolinvuoteen äärellä poika haluaisi, että puhuttaisiin. "Jaa, mistä?", kysyy isä. Niin, mistä? Ei pika osaa sanoa, eikä pysty aloittamaan itsekään. Mistä? - Ethän voi sanoa, että jospa puhuttaisiin siitä, että olit paska. Koko minun elämäni pilasit. 

Käy myös ilmi, että poika puolestaan on itse etäinen omille lapsilleen. Omat lapset eivät ole hänelle yhtään mitään, hän on jäänyt kiinni omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Eikä tajua, että toistaa saman virheen kuin isänsä, vain eri muodossa. Ei ymmärrä lasta, ei ole tämän tukena ja turvana. Kenen vika? Isän vai pojan? Vaiko isän vanhempien, joista ei kerrota yhtään mitään? - Tässä elokuvassa isän rakastajatar (josta äiti ja lapset tiesivät koko ajan), sanoo pojalle hautajaissa, että isä rakasti ja ihaili poikaa (sekä sisarta ja äitiä) koko ajan, rakasti heitä ja oli todella ylpeä heistä. - Viimeiseesä kohtauksessa poika muistaa, kuinka isä halasi häntä, kun hän lähti opiskelemaan. Hän ei näe isän kyyneliä. Nyt isä ei enää näe hänen kyyneliään.

 

Tänään oli koolla pari kolme sukupolvea (nuoremman veljen kuopus sai kaksi lakkia! Eläköön!), siis sisarukset lapsineen ja lapsenlapsiakin jokunen. Nuoremman veljen tytär kyseli joistakin nimikirjaimista kermakon kyljessä. Vanhemman veljen kanssa selvitettiin asiaa, mietittiin, kukas se oikein olikaan. Vähän huonosti sitä tietoa löytyi. Kun ei ole oltu kiinnostuneita, meille ei ole kerrottu, eikä ole osattu kysyä. Miksi? Suoraan sanottuna, meidän perheessä ei paljoa puheltu. Ei kerrottu tarinoita tai anekdootteja sukulaisista, menneisyydestä. Ilmapiiri oli - kauniisti sanottuna - viileähkö, ei siinä ollut haluja alkaa kiinnostua juuristaan. Se on tuntunut siltä, että 'mitä välii´.

Meidän perheessä äiti määräsi kaikesta. Saavathan äidit toki määrätä, se on selvä, mutta kyllä lapsellakin pitää olla oikeuksia ja pitää saada sanottavansa sanottua! Meillä ei kuunneltu, ei saanut edes suutaan avata. Kun ei saa olla vanginvartijan tyttären kaveri tai talonmiehen pojan kaveri pelkästään siksi, että äiti ei pidä isien moisia alemman luokan ammatteja yhtään minään, niin on se todella väärin! Minut äiti jopa siirsi kesäloman aikana rinnakkaisluokalle, etten enää tapaisi sitä vanginvartijan tytärtä (joka oli salaa ollut ystäväni jo vuosia, samoin kuin hänen ihana perheensä!). Tästä syystä tämä entinen ystävätär järjesti koulukiusaamisjengin ympärilleni seuraavana lukuvuonna. Tyttö ei voinut ymmärtää, että olin niin nössö, että sallin tällaisen järjestelyn.

Niinpä! Meidän äiti oli niitä harvoja hyviä ihmisiä maailmassa: aina oikeassa kuin äiti Teresa. Ei siihen ollut meillä vajaavaltaislla mitään nokankoputtamista. - Olisin joskus toivonut voivani puhua äidille tästä elämäni traumasta. Nuorena yritin, mutta se päättyi infernaaliseen huutoon. Lopputulos: minä olin väärässä, enkä ymmärtänyt yhtään mistään yhtään mitään.

 

Kaikki pitäisi voida antaa anteeksi, kaikesta pitäisi voida päästä yli. Itseään sitä vain vahingoittaa, jos noita juttuja mukanaan kantaa. Kivikuormaan kertyy aina vain lisää moskaa, se tulee painavammaksi ja painavammaksi. Sitä katkeroituu ja sellainen näkyy ulospäin läheisille. Pitäisi nyt jo ymmärtää: mitä välii?  Pitäisi oppia, pitäisi tajuta, että se, mitä koin joskus 3- tai 5- tai 15-vuotiaana ei ole tässä ja nyt. Tämä ihminen ei ole tarkoittanut minulle pahaa, hän kuvitellut pelastavansa minut joltakin kauhealta kohtalolta. Hän on ollut omien asenteidensa vanki. Hän se on ollut tyhmä, en minä. Minun ei tarvitse olla minkään asenteiden vanki vaan pitää sallia seuraavien sukupolvien elävää rauhassa omaa aikakauttaan.

Ei asetuta heille painolastiksi omien vanhempiemme tapaan. Autetaan heidät siivilleen, niille, jotka he ovat itse rakentaneet ja joiden voimme vain toivoa heitä kannattelevan.

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
26.06 | 09:50

Hei!
Hyvin mielellään minäkin vaihtaisin ajatuksia. S-postini on kaarina.dewolff@gmail.com. Vasta pääsin kirjan loppuun ja yksi viikko systeemiä on mennyt!

...
25.06 | 14:20

OLEN ERITTÄIN TYYVÄINEN KIRJAAN JA TULOKSIINI TOIVOISIN VOIVANI KESKUSTELLA TÄSTÄ UUDESTA ELÄMISEN TAVASTA JA KAIKKEEN SIIHEN LIITTYVÄSTÄ.

...
09.06 | 23:05

Päiväkoti lie paras sellaisille, joiden kotiolot - ikävä sanoa -ennakoivat mahdollista syrjäytymistä. Välittävä, osaava koti tietenkin antaa hyvät eväät!

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS