Kyllä se on nyt lopullisesti todistettu, että ajan käsite on minulle outo ja tuntematon. Sehän kai tohtori laittaa nykyisin 7-kymppiset piirtämään kellotaululle jonkun ajan, silloin kun hakee jatkoa ajokortille. Epäilen,
että missaan sen...
Tänä aamuna, kun minun piti mennä lähijunaan klo 10.53, ehtiäkseni Pasilassa Heinävedelle menevään junaan klo 11.18, järkeilin, että minun täytyy omalta pysäkiltä
nousta (7 min. matkalle lähijunan asemalle) klo 09.35. Juu. Niinpä sitten olin paikallisjunassa 9.53 ja Pasilassa menossa junaan klo 10.18. Huomasin toki -tarkka tyttö kun oon, tai siis... - että olin menossa junaan nimeltä IC 3 ja
että omassa lipussani luki IC 73. Kuitenkin juna oli matkalla Kouvolaan ja Joensuuhun, väärä juna se ei siis voinut olla. Varmaan joku virhe systeemeissä, ovat muuttaneet tämän junan tuollaiselle numerolle, mutta verkossa
on vielä vanha tunnus!
Nousin junaan, varattu paikkani oli tyhjä, ihan oikein. Mutta viereinenkin paikka oli tyhjä, vaikka piti olla varattu. Hieman sitä ihmettelin, koska olin netistä varatessani nähnyt, että juna
oli täpötäysi. Ja että varaamani paikan vieruspaikka tulisi tyhjäksi Kouvolassa. Olinpa ollut fiksu, saisin Kouvolasta lähtien levittäytyä koko kahden istuimen paikalle. Heh.
No, Tikkurilasta kyytiin nousivat
herran ja rouva, jotka kovaan ääneen etsivät paikkoja 47 ja 48. Minä istuin paikalla 47. Eipä mitään, hieman siinä ihmeteltiin, että ovatpa myyneet päällekkäiset paikat, sattuuhan sitä. Yhtäkkiä
tajusin: MINÄ olen väärässä junassa. Rupesi naurattamaan ja niin rupesi muitakin. Onneksi ei nolottanut, mitäs, etsitään vapaa paikka jostakin, täällähän on aika mukavasti tilaa.
Löytyi
vapaa penkki kivan naisen vastapäätä. Perheterapeutti, matkalla kurssille. Meillä oli henkevät jutut. Pian seuraan liittyi rehvakkaan ja urheilullisen oloinen rouva, puhe kääntyi politiikkaan, Venäjään, Suomen
työttömyyteen, kokoomuksen puheenjohtajavaaliin. Mukavaa juteltavaa sekin.
Kouvolassa jäin odottelemaan omaa junaani, eipä siis harmia. Ehdin lukea Kuukaisiliitettä aimo annoksen, sukellusjuttu (jännittävä
kuin mikä, ikäänkuin itse olisin ollut siellä luolassa! Nyt kun juuri katsoin netistä ne videot, en taida saada unta. Ahdistavaa.), siis ei ollenkaan harmillinen pysähdys. Nythän minulla sitten olisi se kahden paikan
tila, kun joka-ikinen paikka muuten oli siinä junassa varattu! Olinpa ollut ovela 
.
Voi herran
pieksut sentään. Ehdin asettautua aloilleni, kun viereen änkeää erikoinen tyyppi. Kaikilla muilla takit ja pipot (tää Pohjolan kesä!), tällä hawaijin paita ja shortsit. Kiloja oli yli 150, joten hänellä
ei todellakaan ollut kylmä, kuulema. Tämä herrahenkilö puhui taukoamatta Kouvolasta Mikkeliin, kertoi koko elämäntarinansa. Oli jäänyt vuonna 1985 pyörän alle, vammautunut, silmä oli halvautunut, on leikattu
jne jne. Onneksi oli enkeleitä mukana, kyllä Jumala aina järjestää avun. Sitäpaitsi Jumala voi vielä parantaa hänet, lääkärit eivät, mutta Jumala voi, jos haluaa. Kysyin siinä, että mitenkäs
se Jumala nyt sellaisen onnettomuuden järjesti. Noh, koettelee, hän totesi, niin sanoo Raamattu.
Siinä meni minun vapaahetkeni! Samalla kyllä luin edelleen sukellusjuttua, eteneminen vain hidastui. Hawaijinpaitainen kylähullu
jäi Mikkelissä pois, taksi oli vastassa, koska hänellä oli asemalta kotiinsa 7 kilometriä ja hän oli saanut kunnalta 18 taksimatkaa kuussa bussilipun hinnalla. Kissa kuulema odotti kotona (kissanhiekan sijasta hän käytti
hiekkalaatikossa vessapaperia, sitä sai paljon halvemmalla kuin kissanhiekkaa, mutta haju on sitten melkoinen.)
Kiitos vaan avusta, hymystä ja seurasta, muut lehdet meille tuleekin, hän totesi Pikku-Kallen sanoin pois lähtiessään.
Matkailu avartaa.