Tänään ajattelin...

Maailman lapset

Muutama ilta sitten ei tullut mitään viihdyttävää telkkarista, vanhoja yhden tähden leffoja, tosi-teeveetä, kokkiohjelmia, malli- tai remonttikisoja, mitä lie. Sitä ainaista iänikuista, Tiesin kyllä ja olin lukenut, että tulee dokkari James Nachtweystä, sotakuvaajasta. Docventures-kaksikko esittää. En ole tajunnut, että siinä on kaksikko, joka etsii jotain aitoa, tämä Docventures.

Sotakuvaaja. Voin kuvitella, jotain rankkaa. En vain olisi halunnut niin vakavalle linjalle mennä, elämä on muutenkin raskasta, mutta kun muuta ei tullut, siispä ainakin tuokio tätä ohjelmaa.

Dokumentti vangitsi minut heti. Tajusin, että vedin henkeä vasta ensimmäisen kerran ohjelman loputtua.

En edes saanut otetta omasta syyllisyyden tunnostani, kun eläydyin niin tämän hiljaisen (ja komean - tämä olkoon ihan aiheeton ja typerä välihuomautus!) valokuvaajan maailmaan. Että joku on omistanut itsensä ja elämänsä TÄYSIN dokumentoimaan kurjuutta. Elämään ei oikein mahdu muuta, ei ole hauskanpitoa, ei viinalla pahan olon pois karistelua, ei rakkautta, ei mitään yltäkylläistä olemista työn vastapainoksi.- Jotain täytyy olla sanomatta, jotain on pinnan alla vai onko kuori jo kyllästynyt niin vahvaksi, ettei se päästä mitään ilmoille.

Valokuvaaja kertoi hiukkasen kuvien ottotilanteista ja tunteistaan. Hiljaisella äänellä. Vaikeinta hänelle oli - sanojensa mukaan - se jokapäiväinen tieto, että hän ansaitsee elantonsa näiden ihmisten kurjuudella.

Hän juoksee kameran kanssa henkensä edestä juoksevan vierellä, sitten kaveri ammutaan vierelle... Hän kuvaa ja TUNTEE.

- Hän polvistuu kaulankatkaisijoiden eteen uhrin vierellä, anelee: älkää tehkö sitä, säästäkää hänen henkensä!!! Ei vaikutusta. Teloitus tapahtuu: valokuvaaja saa kuvansa. Mikä käsittämätön ristiriita siinä täytyykään mielessä myllertää!!! Hän kulkee kumisaappaissa haisevalta, upottavalta kaatopaikalta myytäväksi kelpaavaa tavaraa etsivien lasten (varvassandaaleissa!) mukana, todistaen näiden 85 eurosentin päiväansioita tai kuvaa Indonesiassa rautatieraiteiden välissä asuvaa perhettä: vanhemmat ja 4 lasta (en edes haluaisi kertoa: mieheltä puuttuivat vasen jalka ja käsi, oli jäänyt kännissä junan alle!).

Jos sinä kuvaat näitä juttuja päivästä toiseen, et ehkä halua mennä illalla istumaan baariin ja relaamaan kaikkea, mitä on päivän mittaan tallentunut kameran muistiin. Ehkä pitäisi. Ehkä pitäisi...

On lähempänäkin joku ihminen, joka on joutunut todistamaan monenlaista. Ei mahda olla ihan helpoimmasta päästä sitten palata niin sanotusti "ihmisten ilmoille", meidän tavisten joukkoon, joiden elämä on täynnä vain näitä ilimojen vaihteluita ja kaupassa käyntejä. Selän nyrjäytyksiä ja lapsenlapsen edesottamuksia.

Mutta elämä on. Elämä on. 

Minä jo viisikymmentä (ei helkkari, onko siitä jo sittenkin kuusikymmentä) vuotta sitten pohdiskelin sitä, miten erilaista on ihmisen elämä - saman eläinlajin - jos elit jossain Kainuun korpimailla, suolaidassa, pitkospuiden päässä tai jos olit syntynyt pankkiirin tai galleristin lapseksi New Yorkiin tai megatähdeksi Hollywoodiin. Tai Kalkutan slummiin.

Ja kun me kuollaan. Ja kun me kuollaan?... Löytyykö sitten totuus, tieto ja tasa-arvo? 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS