Tänään ajattelin...

Miten paljon uskaltaa antaa itsestään?

Kattelin tuossa yhtä blogilistasivustoa. Suosituimmat blogit olivat pikkuperhe-, muoti-, treeni- yms blogeja. Kaikki nimimerkillä. Vauvasta, miten se oli juuri tänään noussut seisomaan ihan yksin, vaatekaapin uusista hankinnoista, parisuhteesta, aamupuuronkeitosta, ikuisesta laihdutuksesta... Nimimerkillä! Varmuuden vuoksi, ettei vain kukaan saisi tietää, että juuri minä olen se tuiki tavallinen, tämän pohjoisen pallonpuoliskon suomalainen asukki.

Mutta kirjoittaa pitää. Sanathan ovat niitä, joilla ihminen ilmaisee itsensä. Mutta nimimerkillä kuitenkin, kuten sanottu - varmuuden vuoksi. Vain kissat (ja koirat) ilmaisevat itsensä ilmeillä ja eleillä, pistävät itsensä täysillä likoon! Ihmiset tulevat vastaan vaikkapa lenkkipolulla, eikä ilmekään värähdä. Ikäänkuin heitä ei ohittaisi kukaan. (Vain Lapissa tapa on toinen. Se, joka ei siellä vaelluspolulla tervehdi, on selvästi ensikertalainen tai muuten vaan törppö.)

 

Mikä siinä on, ettei uskalla paljastaa itseään? (Kerran jo siteerasin Ultra Brata: Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään!). Ei kai tarvitse ronski olla, eihän se ole sitä todellista paljastamista, että kerrotaan kaikki vuorokauden aikan tapahtunut eläminen. Mutta  että se tunteista kertominen ja omien mokien tunnustaminen on niin vaikeaa!  - Jos tulee paljastetuksi tai kertoneeksi, on parasta pistää asia leikiksi, vaikka kuinka kipeää tekisi.

 

Tietenkin se on se: mitä ne minusta sitten ajattelevat! Nii-in. Mitä ajattelevat ne, joilla on omat luurankonsa kaapissa. Ai luurankoja, mutta sehän on IHAN eri asia, minulla oli vain tätä, noilla on sentään TUOTA. Tottahan se on, että me arvostellaan ja arvioidaan toisiamme sen mukaan, mitä heistä tiedetään ja miten he esiintyvät ja asiansa esittävät. Omista lähtökohdistamme luodaan kuva toisesta ihmisistä. Jo ulkonäkö vaikuttaa! Joku näyttää tutulta, joku toinen taas täysin vieraalta. Joku on mielestämme koppava ja sulkeutunut, toinen taas on niin mukava ja hauska ihminen, leppoisa, helppo, ja kolmas on ihan mahdoton räpätäti, lapsellinen, naivi hörhö. 

 

Kun sinulle sattuu moka tai kun joku saa tietää sinusta jotain, minkä haluaisit piilottaa, kannatko tätä juttua mukanasi lopun ikääsi?  Kuvittelet aina, kun tapaat sen joka TIETÄÄ sen kamalan asian, että nyt se taas mielessään nauraa/halveksii/levittää juttua eteenpäin/hykertelee vahingoniloisena. Toinen ei ehkä ole kiinnittänyt juttuun sen isompaa huomiota, ei muista koko asiaa enää. Tieto on karissut hänen mielestään kuin Ilen tekstiviestit  Iltalehden lööpeistä.

Hiljattain tapasin erään ystäväni, joka muisteli kitkeryydellä sitä, miten joku oli kääntänyt hänelle selkänsä yhdessä tilaisuudessa n. 15 vuotta sitten. "Se varman oli kuullut jotain minusta!" Selitykseksi ei kelvannut että ehkä se vain oli hajamielinen, eikä myöskään se, että ei se takuulla ajatellut mitään eikä varsinkaan enää ajattele (varsinkin, kun molemmat olivat tuolloin parikymppisiä). Joskus joku tällainen muisto voi pilata paljon - ja ihan turhaan!

 

Moni on ihmetellyt sitä, miten kirjoitin noin avoimesti viimeisessä kirjassani itsestäni. Tjaa, miten niin? En ajatellut sitä siltä kannalta ollenkaan, ajattelin, että ehkä lukija voisi samaistua itsekin niihin tuntemuksiin, joko sisareni tai itseni osalta. Tai että ainakin siskoni sai rehellisesti äänensä kuuluviin kirjassa. Joku saisi siis hyvinkin tilaisuuden samaistua häneen, eikä minuun.  On takuulla monia, jotka ovat reippaita ja vähemmän ylitunteellisia, niinkuin Satu. Heitäkin minä olisin ärsyttänyt läsnäolollani. Mitä peittelemistä siinä on? Me ihmiset ollaan erilaisia, reagoidaan eri tavoilla tilanteissa, miksi ei sitten sairauden tai kuoleman kohdatessa!

Mutta silti, nImimerkillä vai ei?  Nimimerkillä, jos on kyse sellaisesta, jota ei voi kellekään kertoa. Ehkä sen voisi kertoa in cognito? Ehkä se auttaisi itseäni, ehkä se auttaisi kanssaihmisiä. Ei itsestään tarvitse kaikkea paljastaa, ei todellakaan tarvitse. (Silti ei myöskään tarvitse olla se Ultra Bran pimeällä hetkellä suuteleva tyyppi, joka ei kerro itsestään mitään. Hmm... sellaisiakin on nähty...)

JOS päättäisin avata rinnakkaisblogin salaperäisellä nimimerkillä xxx,  mikä jännittävä arvauskilpa siitä tulisikaan! Kuka on tuo nimimerkki? Jättäisin tälle puolelle ne lauantaileipomiset ja sunnuntaileffat, lastenlasten baletti- ja miekkailutunnit sekä CIA:n ja Putinin välisen kaksinkampailun ja pidättäytyisin siinä toisessa blogissa pelkästään hämyisten salonkien tunnelmissa...

PS. Ei huolta paljastuksista. Olen itse sen verran paranoijinen, että pelkään yhtäkkiä olevani (taas) Seiskan sivuilla. Toimittajat on ovelia, kaikki pystytään penkomaan esiin. Vaikka...so what?

 

 

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS