Kattelin tuossa yhtä blogilistasivustoa. Suosituimmat blogit olivat pikkuperhe-, muoti-, treeni- yms blogeja. Kaikki nimimerkillä. Vauvasta, miten se oli juuri tänään noussut seisomaan ihan yksin, vaatekaapin uusista hankinnoista,
parisuhteesta, aamupuuronkeitosta, ikuisesta laihdutuksesta... Nimimerkillä! Varmuuden vuoksi, ettei vain kukaan saisi tietää, että juuri minä olen se tuiki tavallinen, tämän pohjoisen pallonpuoliskon suomalainen asukki.
Mutta kirjoittaa pitää. Sanathan ovat niitä, joilla ihminen ilmaisee itsensä. Mutta nimimerkillä kuitenkin, kuten sanottu - varmuuden vuoksi. Vain kissat (ja koirat) ilmaisevat itsensä ilmeillä ja eleillä, pistävät
itsensä täysillä likoon! Ihmiset tulevat vastaan vaikkapa lenkkipolulla, eikä ilmekään värähdä. Ikäänkuin heitä ei ohittaisi kukaan. (Vain Lapissa tapa on toinen. Se, joka ei siellä vaelluspolulla
tervehdi, on selvästi ensikertalainen tai muuten vaan törppö.)
Mikä siinä on, ettei uskalla paljastaa itseään? (Kerran jo siteerasin Ultra Brata: Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään
mitään!). Ei kai tarvitse ronski olla, eihän se ole sitä todellista paljastamista, että kerrotaan kaikki vuorokauden aikan tapahtunut eläminen. Mutta että se tunteista kertominen ja omien mokien tunnustaminen on niin
vaikeaa! - Jos tulee paljastetuksi tai kertoneeksi, on parasta pistää asia leikiksi, vaikka kuinka kipeää tekisi.
Tietenkin se on se: mitä ne minusta sitten ajattelevat! Nii-in. Mitä ajattelevat ne,
joilla on omat luurankonsa kaapissa. Ai luurankoja, mutta sehän on IHAN eri asia, minulla oli vain tätä, noilla on sentään TUOTA. Tottahan se on, että me arvostellaan ja arvioidaan toisiamme sen mukaan, mitä heistä tiedetään
ja miten he esiintyvät ja asiansa esittävät. Omista lähtökohdistamme luodaan kuva toisesta ihmisistä. Jo ulkonäkö vaikuttaa! Joku näyttää tutulta, joku toinen taas täysin vieraalta. Joku on mielestämme
koppava ja sulkeutunut, toinen taas on niin mukava ja hauska ihminen, leppoisa, helppo, ja kolmas on ihan mahdoton räpätäti, lapsellinen, naivi hörhö.
Kun sinulle sattuu moka tai kun joku saa tietää
sinusta jotain, minkä haluaisit piilottaa, kannatko tätä juttua mukanasi lopun ikääsi? Kuvittelet aina, kun tapaat sen joka TIETÄÄ sen kamalan asian, että nyt se taas mielessään nauraa/halveksii/levittää
juttua eteenpäin/hykertelee vahingoniloisena. Toinen ei ehkä ole kiinnittänyt juttuun sen isompaa huomiota, ei muista koko asiaa enää. Tieto on karissut hänen mielestään kuin Ilen tekstiviestit Iltalehden lööpeistä.
Hiljattain tapasin erään ystäväni, joka muisteli kitkeryydellä sitä, miten joku oli kääntänyt hänelle selkänsä yhdessä tilaisuudessa n. 15 vuotta sitten. "Se varman oli kuullut jotain minusta!"
Selitykseksi ei kelvannut että ehkä se vain oli hajamielinen, eikä myöskään se, että ei se takuulla ajatellut mitään eikä varsinkaan enää ajattele (varsinkin, kun molemmat olivat tuolloin parikymppisiä).
Joskus joku tällainen muisto voi pilata paljon - ja ihan turhaan!
Moni on ihmetellyt sitä, miten kirjoitin noin avoimesti viimeisessä kirjassani itsestäni. Tjaa, miten niin? En ajatellut sitä siltä kannalta
ollenkaan, ajattelin, että ehkä lukija voisi samaistua itsekin niihin tuntemuksiin, joko sisareni tai itseni osalta. Tai että ainakin siskoni sai rehellisesti äänensä kuuluviin kirjassa. Joku saisi siis hyvinkin tilaisuuden samaistua
häneen, eikä minuun. On takuulla monia, jotka ovat reippaita ja vähemmän ylitunteellisia, niinkuin Satu. Heitäkin minä olisin ärsyttänyt läsnäolollani. Mitä peittelemistä siinä on? Me ihmiset
ollaan erilaisia, reagoidaan eri tavoilla tilanteissa, miksi ei sitten sairauden tai kuoleman kohdatessa!
Mutta silti, nImimerkillä vai ei? Nimimerkillä, jos on kyse sellaisesta, jota ei voi kellekään kertoa. Ehkä sen
voisi kertoa in cognito? Ehkä se auttaisi itseäni, ehkä se auttaisi kanssaihmisiä. Ei itsestään tarvitse kaikkea paljastaa, ei todellakaan tarvitse. (Silti ei myöskään tarvitse olla se Ultra Bran pimeällä
hetkellä suuteleva tyyppi, joka ei kerro itsestään mitään. Hmm... sellaisiakin on nähty...)
JOS päättäisin avata rinnakkaisblogin salaperäisellä nimimerkillä xxx, mikä jännittävä
arvauskilpa siitä tulisikaan! Kuka on tuo nimimerkki? Jättäisin tälle puolelle ne lauantaileipomiset ja sunnuntaileffat, lastenlasten baletti- ja miekkailutunnit sekä CIA:n ja Putinin välisen kaksinkampailun ja pidättäytyisin
siinä toisessa blogissa pelkästään hämyisten salonkien tunnelmissa...
PS. Ei huolta paljastuksista. Olen itse sen verran paranoijinen, että pelkään yhtäkkiä olevani (taas) Seiskan sivuilla. Toimittajat
on ovelia, kaikki pystytään penkomaan esiin. Vaikka...so what?