Koko ohjelma (Vain elämää) on ollut jollakin tapaa syvällisempi kuin edelliset tuotantokaudet. Kyyneleitä kyllä, mutta ei niin vuolaasti.
Eikö?
Kun mukana on viimeisillään oleva SUURI
sielu ja taitaja, Vesku Loiri, vilpitön, ihana nuori mies, Elastinen, itseään vieläkin etsivä Paula K, nuoruudestaan ja osaamisestaan loputtomasti ammentava Paula V, innokkaan vilpitön ja hauska osaaja Toni Wirtanen, etäisyydestään
valoon hapuileva Jenni Vartiainen sekä kaikkea tätä tarkkaileva Samuli Edelman, mitä me voitiin odottaa?
Mitä me voitiin odottaa?
Sitä suurta urheilujuhlan tuntua, sitähän me odotettiin! Ja sitähän
me nyt on saatu! Vesku ei niin kovasti kertonut itsestään, ei oikeastaan mitään. Pistetäänkö vanhuuden ja sairauden tiliin. Vähän sama fiilis muistakin...
Mutta Samuli antoi nyt paukkua. Se on juuri sitä,
mitä olen yrittänyt sanoa: jokaisella matkalippu! Jokaisella luurankonsa. Jos minulla on tämä möykky rinnassani ja tämä trauma, ehkä helpottaisi, jos en sitä piilottelisi niin huolellisesti vaan päästäisin
menemään. -Ja jossakin pätkässä Samuli sanoi: Hitsi, että oli hyvä, että tulin, läksin tähän. Eli tällainen terapeuttinen oleminen ihmisten kanssa, joista et odota mitään, joista et tiedä
mitään, joiden suhteen kuvittelet kaikenlaista, se voikin olla antoisaa,
Muistatko vuosia sitten: se putosi Ruotsinlaivalta ja olihan sitä vaikka mitä.- Jospa oppisimme: sinä voit käyttäytyä ihan miten vain, mutta
sinun käytöksesi ei ole sinä. Siellä sisällä sinussa jossain on joku, joka kertoo koko ajan, missä mennään: nyt olet tyhmä, pieleen meni, älä nyt herrajjestas ole noin idiootti. SE on se SINÄ!
Se ääni. Kuuntele sitä ääntä.
Ei tarvitse seurata Samulin esimerkkiä, jokaiselle riittää kyllä! Oma tie, jess. Pitää vain itse löytää se tie. Se löytyy kyllä, kunhan
ne päässä höpöttävät mutku-mutku-äänet hälvenevät, sitten, kun katsoo totuutta silmästä silmään.