Tänään ajattelin...

Vielä virtaa - sittenkin

 Alzheimer on pelottava jo nimenäkin. Kuulostaa pahemmalta kuin syöpä. Sitä nykyisin havannoi omia tuntemuksiaan: joko se on iskemässä, hiipimässä salakavalasti? Vai mikä on, kun en nyt muista tuota sanaa, tiedän kyllä, mistä on kyse, mutta miten sitä sanoilla kuvataan… ei nyt tule mieleen.  Tuon ihmisen tunnen, hän on, hän on… nimi on ihan tuossa kielen päällä.  Entäs ne sekunnit, kun et tiedä, missä olet? Bussissa, bussissa, sehän on selvä, mutta pitikö jo jäädä pois vai meninkö jopa vallan väärään bussiin? Hyytävää! Alzheimer, dementia! Apuvaaa!

Jos näin kävisi, on lohtu, että loppu luultavasti on itselle helppo vaikkakin omaisille vaikea. Sitä paitsi koko ajan tiedetään enemmän, pian tauti on pysäytettävissä, ehkäpä ennalta torjuttavissa!(Hm, taasko rokote hurjine sivuvaikutuksineen?)

 Pari päivää sitten näin Netflixiltä Michael Rossalto-Bennettin dokumentin, joka antoi uutta informaatiota ja toivoakin. Dokumentin nimi oli Alive inside  eli Sisältä elävä. Se kertoi pitkälle dementoituneista ihmisistä, alzheimer-potilaista, jotka heräsivät henkiin ja reagoimaan, kun heille soitettiin kuulokkeilla heidän omaa musiikkiaan, musiikkia, jolla oli ollut heille merkitystä.

 Tohtori Dan Cohen oli idean isä ja toimi dokumentissa kertojan äänenä. Hän etsi omaisten tai hoitohenkilökunnan kanssa kullekin, iät ajat vain eteensä tuijottaneelle, pyörätuolissa sanattoman istuneelle potilaalle sitä musiikkia, joka todennäköisesti oli ollut heille tuttua ja johan alkoi tapahtua! Potilaat liikehtivät rytmin mukana, lauloivat, itkivät ja nauroivat, jopa puhuivat. Eräs unohti rollaattorinsa, jota ilman ei voinut liikkua, ja alkoi pyörähdellä. Yksi potilas, joka oli ihan jo todellinen vihannes, silmät kiinni, spastisesti jäykistynyt, alkoi myös tanssia vuoteessaan.

 Tohtori oli näistä havainnoista niin innostunut, että halusi heti saada ipodit kaikille USA:n 1700:n hoitokodin asukille. Hän kertoi, että oli naivisti kuvitellut sen onnistuvan noin vain. Hallitusko ne kustantaisi? Omaiset? Osavaltio? Voi voi, eihän toki. Eihän sellainen nyt tuosta vaan onnistu. Yksi nuorehko hoitokodin johtajatar sanoi:

”Jos kahdelle antaa, ovat muut kymmenen pyytämässä!” Joopa joo, niinhän ne dementikot varmaan osaisivat vaatia! Sitä paitsi, eikö muutama ipod voisi kiertää osastolla, tuskin jokainen sellaista tarvitsisi kaiken  aikaa?

 Tohtori on perustanut ryhmän, lieneekö se ollut facebookissa, jossa kerätään ipodeja vanhuksille. Hän on saanut jo kerätty kunnioitettavan määrän.

Toinen tohtori, geriatri kaiketi, oli tästä musiikki-oivalluksesta myös innoissaan. Hän sanoi, että musiikkikeskus aivoissamme on kehittynyt kaikkea muuta aiemmin ja että Alzheimer ei sinne yllä tuhoretkillään aivosolukossa. Siksi se on tallella ja pystyy hetkellisesti houkuttelemaan elämän esille dementikon sisimmästä.

Hän sanoi kauniisti:

”Meidät on luotu ikääntymään ja ikääntyminen kätkee sisälleen tärkeitä opetuksia. Elämä jatkuu aikuisuuden jälkeenkin.”

Totta, jokaisella on oltava mahdollisuus täyteen elämään ihan hamaan hautaan saakka. Niin täyteen kuin mahdollista. Aina puhutaan, miten joissakin kulttuureissa vanhuksia kunnioitettiin ja ennen vanhaan meilläkin. Nykyisin vanhukset piilotetaan laitoksiin odottamaan kuolemaan. En nyt sanoisi, että piilotetaan, perheillä vain ei ole mahdollisuuksia hoitaa dementikkoja. Eivät kaikki voi irrottautua työstä tai perheestä ja järjestää ympärivuorokautista hoitoa. Ei ole varaa eikä voimia. Eikä tarvitsekaan olla. Vanhukset ovat veronsa maksaneet. Saakoot nyt nauttia yhteiskunnan annista koko rahan edestä.

 Dokumentissa eräs pariskunta, jossa vaimo oli dementoitunut, oli selvinnyt musiikin voimin ilman lääkkeitä tai laitoshoitoa. Mies arveli, että musiikin voimalla vaimo oli saanut pitkälti lisää elämisen arvoista elämää. Muistot oli herätetty henkiin, tunteet, joiden oli pitänyt jo olla kuolleena ja maatuneina, palasivat musiikin myöstä voimakkaina, estoitta!

Laitoin sitten minäkin muistojeni musiikkia soimaan. Arvelin, että jos kohta kannattaisi kirjoittaa luettelo siitä musiikista, jota minulle kannattaa soittaa sitten siellä hoitokodin pyörätuolissa. Voi pojat, miten alkoi selkäranka taipuilla ja käsivarret nousta, kun Nat King Colen samettinen ääni tulvi soittimesta: Mona-Lisa, Mona-Lisa...", sitten Dean Martin, The Platters… Parasta siis tehdä se luettelo, niin ei henkilökunnan tarvitse pähkäillä ja kaivaa tietoa 40-luvulla syntyneiden mieltymyksistä jostain esihistorian kätköistä. He itsehän varmaan innostuvat sitten aikanaan vaikkapa Mörtley Cruesta, Lady Gagasta, Madonnasta tai ehkä joku räppäri saa ranteet vatkaamaan ja sormet hakkaamaan tahtia sekä päät moshaamaan (ne harvat haituvat! Moshaaminenhan on sitä, että heilutetaan päätä mielipuolisella raivolla, jos et sattunut tietämään), niin että aivot saavat täydellisen ravistuksen. Ehkä se jo sinällään saa aivoissa aikaan liikettä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

Birgitta | Vastaa 10.12.2014 12.48

Kiitos Kaarina

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
26.06 | 09:50

Hei!
Hyvin mielellään minäkin vaihtaisin ajatuksia. S-postini on kaarina.dewolff@gmail.com. Vasta pääsin kirjan loppuun ja yksi viikko systeemiä on mennyt!

...
25.06 | 14:20

OLEN ERITTÄIN TYYVÄINEN KIRJAAN JA TULOKSIINI TOIVOISIN VOIVANI KESKUSTELLA TÄSTÄ UUDESTA ELÄMISEN TAVASTA JA KAIKKEEN SIIHEN LIITTYVÄSTÄ.

...
09.06 | 23:05

Päiväkoti lie paras sellaisille, joiden kotiolot - ikävä sanoa -ennakoivat mahdollista syrjäytymistä. Välittävä, osaava koti tietenkin antaa hyvät eväät!

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS