Tänään ajattelin...

Rakkautta vain

Love actually. Ihana leffa. Siitä tulee minulle se aikuisten "Lumiukko", jokavuotinen joulutraditio. Tietenkin olin nähnyt sen jo (ehkä ) parikin kertaa. Mutta nyt se jotenkin iski eri tavalla. Tajusin elokuvan viehättävän kepeyden ja samalla kertaa niiden hahmojen todellisuuden: pikku poika, joka on kuolettavan rakastunut luokkatoveriinsa (voiko jo 8-10 v. IKINÄ kertoa sellaisista asioista kenellekään?); vaimo, joka luulee saavansa mieheltään lahjaksi korun rakkauden osoituksena (lopultakin) jne...

Miten monimuotoista rakkaus onkaan! Miten vaikea sitä onkaan toiselle ilmaista, kun alkuhuuma on mennyt. Miksi, miksi ja MIKSI?  - Vanha vitsi: sanoin, että rakastan!Ja jos muutan mieleni, ilmoitan siitä. - Siis viiteenkymmeneen vuoteen ei ole odotettavissa rakkauden tunnustuksia, kuolinvuoteella sitten sanat jäätyvät huulille. - Ja kun oikeastaan olisi pitänyt olla se ilmoitus siinä välissä, jos ollaan rehellisiä! Se, etten rakasta enää. Sitä vaan ei ole kuulunut, koska sitäkään ei sitten saada sanotuksi.- Rakkaus on kuollut ja kadonnut ajan virtaan...Mutta elämä vaan jatkuu. Rakkaudettomana ei olis tarvis elää, voisi vaihtaa maisemaa. Mutta kun sitä vain tyytyy. Hyytyy. On jämähtänyt. Mikään ei ole mitään, mikään ei tunnu missään.  Zombeina vaan laahustetaan eteenpäin.

Rakkaus on tärkeää. TÄRKEÄÄ. Usko minua. Pitää miettiä tunteitaan, pitää kertoa (tai osoittaa ne tunteet sille lähimmälleen. Pitää uskaltaa, ei se ole ennekään purrut!).

Joskus ennen joulua luin kolumnin (Anna-Stina Nykänen? Ehkä erehdyn? Saattoi olla joku muukin Hesarin LOISTAVISTA naispuolisista kolumnisteista.) rakkaudesta. TV-sarjoista ja leffoista, jotka luovat meille naisille päiväunia. Ihanat romanssit! Ollaan kuin ei oltaiskaan, "masennutaan", ymmärretään väärin, ylpistytään, ollaan kuulolla, lopulta kaikki selkiää ja SUURI TUNNE leiskuaa. Ja kaikki on NIIN hyvin, for ever! - Meidän naisten mielikuvat rakkaudesta perustuvat noihin leffoihin ja sarjoihin. Haluaisin sanoa: ihan liian usein. Jätän sanomatta, koska tarkoitan oikeastaan: ihan aina. Ihan aina me kuvittelemme, että rakkaus on aina ja ikuisesti sitä, mitä leffat tyrkyttävät. Sulosävelet hymisevät korvissa ja kaikki on hyvin. Ikuisesti. Komea (ja rikas!) kaveri ja sinä - kauniinpana, menestyvämpänä ja fiksumpana kuin ikinä saatoit kuvitella! Voiko olla onnea suurempaa!

Miten katkeraa onkaan löytää itsensä niine (rakkaus)lapsineen jostain turvakodista jouluyönä (tänä jouluna kaikki paikat pullistelivat!)! Se on takuulla jotain unohtumatonta äidille ja lapsille. Ja isälle (paitsi ettei ehkä muista mitään) Ja nyt on rehellisyyden nimissä sanottava, että joskus se on ollut se äiti, joka on hillittömässä kännipäisessä uhossaan kerjännyt verta nenästään, mutta fyysisesti heikompana joutunut sitten lähtemään kotoa evakkoon (eikä ehkä muista miten joutui tähän turvakotiin!). Ja lapset vanavedessä. En halua edes kuvitella, millaista elämää se on ja mitä lapset ovat parinkymmenen vuoden päästä.

Mutta eilen tuli erilainen ranskalainen leffa. Avalta. Audrey Tautou. - Esittelyssä luvattiin, että nuori leski saa ruotsalaisen ihailijan. Vau. Upeaa, ranskalaista eleganssia. Nyt asetutaan sohvalle ja rentoudutaan! - Voi hitsi. Ruotsalainen ihailija olikin varsinainen Uuno Turhapuro, paitsi että Uuno ei ollut luuseri, tämä oli. Peräkammarin aikamiespoika, osin kalju, harvahampainen, epävarma.

Nolo tunnustaa: olin odottanut jotain komeaa viikinkiä, itsevarmaa, silmiin katsovaa, päiväunien sankaria. Plääh. Ei ollut sellainen käsikirjoittajan eikä ohjaajan ajatuksissa. Vielä nolompi tunnustaa: melkein jo meinasin sulkea TV:n tämä olikin sitten jo tässä, tämän illan anti. Onneksi jäin kuitenkin katsomaan lisää.

Leffa oli UPEA. Tämä ruotsalainen kaveri oli vilpitön, ihan fiksu tyyppi (naurettava tietenkin niiden silmissä, joita pintakiilto enemmän kiinnostaa), ujo, kompleksinen, mutta aito. Kun hänen esimiehensä (Audrey Tautou) halusi tavata ja mennä syömään tai teatteriin, mies reppana oli niin lukossa, ettei tiennyt, miten piti olla. Yksi hyvä repliikki mieheltä oli: "Tää on, kuin USA ja Lichtenstein olisivat kävelyllä". - Mutta loppua kohti mies rentoutui ja alkoi jotenkin uskoa itseensä. Ei kuitenkaan muuttunut villapaitamiehestä sheviottimieheksi.

Siis ihana leffa. Näytti, että rakkaus on oikeasti ihan muuta kuin päiväunia. Se on ystävyyttä, toveruutta, seksiä ihan omilla ehdoilla, näkemistä sen toisen aina uudestaan niillä silmillä, joilla näit hänet  ensimmäisen kerran.

 

 

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS