Olen kai kertonut siitä, kun ensi kerran kuulin, että joudun yleisön eteen? Se oli vuonna yksi ja kaksi tai sitäkin aikaisemmin. Minulle sanottiin, että kun tämä tekeillä oleva projektimme VM:ssä on valmis,
meidän pitää jalkautua ympäri maata kouluttamaan ihmisiä uuden järjestelmän käyttöön. Jo ajatus sai sydämenlyönnit tihentymään ja kummallisen värinän aikaan joka puolella kehoa
pikkuvarpaita myöten. Ajattelin: se on sitten kuolema. Tai enintään tutkijan virka yliopistolla, kammio jossain kirjaston uumenissa. paksu ovi jälkeeni kiinni: PAM! (Siis ei paljonkaan eroaisi kuolemasta 
!) Esiintymisjännitys on niin kammottava tuntemus, ettei sitä voi helposti verrata mihinkään. Onko se sellainen paniikkikohtaus?
Nyt
on enää vaikea muistaa, miksi minä olenkaan ikinä ollut niin ujo. Miksi? Noh, tiedänhän minä, kolme syytä: lapsuus, nuoruus ja aikuisuus. Huhhuh, nyt ollaan sitten vanhuudessa, eli eletään Uutta Aikaa. Turha
noita menneitä on enää jahkailla, katsotaan nyt vain eteenpäin.
Tuosta ajasta on piiitkä matka, valovuosien taivallus tähän päivään. Valovuosien taivallus.
Eilen olin mainoskuvauksessa. Siis elävää kuvaa televiissioon. Prisma (nou paha, olenhan itsekin S-kortin bonusneuvoja). Olin moneen kertaan sanonut, etten sitten lähde mihinkään peräpukamavoidemainokseen tai esittelemään
Siwaa hidastettuna pellehyppelynä saati sitten näitä KAMMOTTAVIA findus-kalapakasteiden klippejä. Nyt sain osakseni Prisman hinnanalennuskampanjan. Well, ok? Mainoksessa on kiva idea, "vastanäyttelijät" osasivat hommansa, ainakin
ne, jotka tapasin (mainosta kuvattiin kahtena päivänä, itse olen pienessä osassa kampaamossa, papiljotit päässä. HUOM, fanit!), kaiken kaikkiaan uskon, että mainos on kiva. Nykyisin pyörivistä ovat mielestäni
Lidlin mainokset ihan ylivertoja, K-kaupan "kauppias hoitaa hommat" typeriä, Atrian tilallisia esittelevät kivoja, aitoja, luottamusta herättäviä.
Mutta MUTTA. Että pitää siinä papiljotit päässä
istua, torimyynnin alennuskorista ostettu 20 sentin pusero ylläni, minun hienon ladyn!! Ikäänkuin oisin Uuno Turhapuron anopin ystävätär. HUI. Siinäpä vasta tenkapoo. Mutta vastanäyttelijäni (hänellä
puherooli!) olikin itsensä likoonpaneva, OIKEA näyttelijä, ihana ihminen, sellainen, joka ei välitä, näyttääkö rumalta vai kauniilta, naurettavalta vai hölmöltä, sellainen, joka uskoo lopputulokseen
ja siihen, että hänen kauttaan lopputulos voi olla vaikkapa ihan OK. Uskomatonta tavata ihminen, joka on sinut itsensä kanssa. Jos ei ole, antaa kuitenkin aidosti sellaisen vaikutelman.
Mut kun aattelee noita näyttelijöitä.
Joillakuilla ei pokka pidä (ei meinannut minullakaan, kun vastanäyttelijä sanoi sadalla eri tavalla: -aina, kun ohjaaja keksi jonkun uuden tavan! - "juustokin on kohta jo kalliimpaa kuin kampaajallakäynti". En melkein pystynyt nyökkäämään
myötätuntoisesti, kun nauru pyrki jo ulos ihan vastikkeettomasti!), toiset on ottaneet ikuisen koomikon roolin, toisilla on ainaiset maneerit, jotkut eivät osaa tehdä pilkkaa itsestään ikinä. Onneksi on monia, jotka osaavat
näytellä oikeasti, mennä hahmonsa nahkoihin.
Tänään oli tyttären (= ammattikoulun opettaja) koululla näyttelemistä koko päivän. Menossa oli valtakunnallisten Taitaja-kisojen semifinaali
(lähihoitajaksi opiskelevien osalta). Eläkeläisiä oli paikalle värvätty aikamoinen kööri, n. 50 henkilöä. Koulu oli järjestänyt meille kaikkea kivaa aina välillä, kun jouduimme odottelemaan
uutta kutsua pieninä ryhminä opiskelijoiden kilpailun "vanhusten kunnon ylläpidon ohjaus"-osioon (tai mikä lie sinnepäin ollut toimeksianto!). Ryhmässä piti jonkun olla häirikkö. Minä esitin siis sitä
(kun joukon puheliain, melkein aina äänessä oleva kieltäytyi). Oli sanottu, että pariin kertaan pitää yrittää varastaa show. Lopputulos oli, että yritin varastaa sen kaiken aikaa, hölötin, kerroin
juttuja, olin mukamas hauska. Sittemmin kuulin, että saman "roolin" toisessa ryhmässä saanut ex-lankoni olikin ottanut "ikävän häirikön" roolin, sanonut, että onpa lapsellista ynnä muuta. Tunsin kateutta, täytyy
myöntää. Elikkä minä, luonteeni mukaisesti, olin vain ollut kohtelias, hieman puhelias, sellainen "ihan mukava". Lankoni tuoma näkökulma esitykseen oli todellakin paljon haastavampi.
Ja minä
en sitten osannut sitä? Mielikuvitus ei riittänyt? (No, se nyt on nukuksissa kaiken aikaa... Tekijän huomautus.) Improvisointitaidot olivat päiväunilla? - Ei, vaan minä kun en kehtaa sanoa ihmisille ikävästi. En melkein
silloinkaan, kun tiedän (ja vastapuoli tietää), että kyse on vaan näyttelemisestä. Saati silloin, kun oikeasti haluan sanoa jotain ikävää toisesta tai hänen käytöksestään. Tunteiden ilmaisu
on vaikeaa. Negatiivisten tunteiden, mutta myös positiivisten. Koska OIKEASTI en halua loukata ketään ja haluan ymmärtää molemmat puolet asiasta.
Mutta eilinen, kiva mainoksentekosessio opetti taas paljon:
USKALLA panna itsesi likoon, NAURA itsellesi edes ihan vähän ja kun näyttelet, MUUTU siksi henkilöksi, jota esität. Älä siis ole hölmö, vaan OLE se esittämäsi olento, vaikkapa siis hölmö, viisas,
hauska tai traaginen.
Jess. Olen tajunnut, että minusta ei ihan ensi kädessä näyttelijää tulisi, mutta potentiaalia tässä ehkä olisi... Who knows.