Voisiko sitä puhua jostain muusta kuin iästä? Kun se on niin kamala ja loppuunkaluttu aihe. Ja kun kuitenkin kaikki vanhenevat, vaikkeivat sitä vielä ymmärrä. - Ei, ei voida puhua muusta, ikä on se, joka just
nyt puhuttaa. Tässä IÄSSÄ. Ja kaikissa sitä ennen!
Iällä ei ole merkitystä, sitä on sen ikäinen kuin tuntee olevansa, sinäpä näytät nuorel...nuorekkaalta, onpas elämä
sinua hellästi kohdellut, oivoi, olisin toki tunnistanut, ihan samannäköinen kuin silloin ennen, mikä sinun salaisuuutesi oikein on? Ynnä muuta peetä.
Jos joku sanoo, ettei ikä ajatteluta viimeistään
tässä vaiheessa, melkein 7-kymppisenä, taitaa hieman kiertää totuutta. Vaikka miten rohkeasti tulevaisuuteen suhtautuisi, niin kyllä se vähän pelottaa, tuo huominen nääs. Koska se iskee omalle kohdalle: sairaus,
mikä tahansa, dementia, alzheimer? Koska? Miten minä nyt säästyisin? Näin untakin juuri pari yötä sitten, että olin dementoitunut. Tajusin, että muut huomaavat. Olin tuskastunut, kun yhtäkkiä työpaikka
oli vieraassa rakennuksessa, omaa huonetta en löytänyt, tavarat olivat hukassa jne. Tunsin, että kuiskailevat takanapäin. Mikä helpotus, kun heräsin!
Facebookissa joku laittoi jaettavaksi ja allekirjoitettavaksi kansalaisaloitteen
otsikolla Arvokas vanhuus. Kukapa sitä ei toivoisi! Silti se lievästi sanottuna kammottaa, se vanhuus, olipa miten arvokas hyvänsä. Kulkea nyt tuolla hitaasti, vaivalloisesti, rollaattoriin tukeutuen, ymmärtää hitaasti kaikki
(vaikka onnistuisi piilottelemaan siltä dementialta!)... Mutta arvokas sen kuitenkin soisi olevan. Kunpa kansanedustajat, ne nuoret siellä Arkadianmäellä, tajuaisivat, että pian asia koskee heitä itseäänkin. Nyt pitää
se asia hoitaa: tarpeeksi henkilökuntaa, tarpeeksi paikkoja.
Lehdestä saa lukea vain vanhusten kaltoinkohtelusta. Eikö kukaan kirjoita positiivista kokemuksistaan? Kunnatko ja valtio ne ovat syypäitä siihen, että
vanhukset ovat yksinäisiä, että henkilökunta ryntää sisään vahuksen kotiin vain heittääkseen ohimennen iltalääkkeet, tai jättävät kylmän perunasoselaatikon parilla punajuuriviipaleella
siihen keittiön pöydälle ja kiirehtivät matkoihinsa tuskin sanaa vaihtaen vanhuksen kanssa? Hollannissa kuulema kellokallet tekevät tarkastuksia vahusten kodeissa: lääkkeiden jakajan ei kuulu jutustella hitaan vanhuksen kanssa,
aikaa menee hukkaan, ehtii vielä yhden vanhuksen "hoitaa", kun ei jaarittele, hop hop, hop... Joo, kunnat ja valtio ovat kyllä syypäitä aikarajoineen, säästöineen, mutta myös omaiset ja vanhukset itse. Ei osata vaatia.
Tai vaatia oikealla tavalla. Yhteiskunnan säkissä on rahareikiä niin paljon, että se on tyhjentynyt jo ennenkuin vanhusten ovelle ehditään. Mutta sitten on myös sitä hoitohenkilökuntaa, joka ei välttämättä
välitä työstään. Niitä, jotka eivät puhuisi ihmiselle, olipa tämä sitten nuori tai vanha. Nähdäänhän me kaiken aikaa vanhempia, joilla ei ole yhtään sanaa sanottavaksi pikkulapselleen
tai myyjiä, jotka suupielet alaspäin katselevat tuskastuneena katonrajaan, kun vuorossa oleva maksaja kaivaa hitaasti niitä korttejaan siinä, nähdään murahtelevia lääkäreitä, suu auki töllisteleviä
teinejä, kun niitä yrittää lähestyä. - Miten tällaisesta ihmisestä sitten sukeutuisi sosiaalinen vanhus, joka sallisi jonkun ystäväpalvelusta tarjolla olevan täysin vieraan henkilön lähteä
kaveriksi kävelemään saati sitten tunkeutua hänen omaan kotiinsa. Eli kyllä niitä olisi vapaaehtoisiakin tarjolla, mutta aina ei kaikille kelpaa. Ollaan sulketuneita ja ujoja. Sitten kuollaan yksin ja yleisö päivittelee,
että jopas, kun kukaan ei kaivannut ja sinne muumioitui keinutuoliinsa. - Jospa tämä ei ollut halunnut ketään, oli antanut ymmärtää, että hän kyllä pärjää, ei tarvitse mitään eikä
ketään.
Ystävättäreni on ollut sairaalassa yli kuukauden. Ei hän missään nimessä vanhus ole, hyvänen aika, vasta rapiat 73 v, ei siis ikä eikä mikään! Joka tapauksessa
pikku leikkauksen jälkeen hän ei alkanutkaan toipua. Pelkäsin jo pahinta. Hän asuu yksin, sukulaisia ja ystäviä kyllä on pilvin pimein, varmaan joka päiväksi riittäisi joku kävijä tarkastamaan tilannetta.
NYT hän kuulostaa puhelimessa jo ihan entiseltä itseltään, tuntuu siltä, että hän jo pärjäisi kotosalla. Pystyy liikkumaan ja pää pelaa. SILTI oli tällä viikolla fysioterapeutti tehnyt tarkastuskäynnin
sairaalasta käsin tämän ystävättären kotiin, siis ystävä oli tietenkin mukana. Terapeutilla oli ollut lettutarpeet mukana ja hän oli komentanut, että tekisitkös minulle vähän lettuja. Ystävätär
oli siinä sitten pyöräyttänyt lettutaikinan ja paistanut letut, etsinyt kätköistään hillopurkin ja niin oli vietetty lettukestit ystävättäreni kotona ennen sairaalaan paluuta. Että ehkä sitten
on pian lupa päästä kotiin ja siellä alkaa sitten säännöllisesti käydä ainakin siivousapua.
Tämä on Helsingissä, Laakson sairaalasta on kyse. - Ja, kuten olen aikoinaan kertonut, myös
Turusta on hyviä kokemuksia. Tultiin kunnalta kotiin tarkistamaan, onko kaikki kohdallaan, mitä tarvetta on saada apua. Oliko se 75-vuotiaille vaiko vanhemmille, en muista. Ja Portsakodissa äitiä sitten aikanaan hoidettiin kuin hienoa leidiä
ikään. Henkilökunta oli ystävällistä, juttelivat mukavasti sekä näille dementoituneille potilaille, että heidän omaisilleen. Niin, että eivät ne kaikki kokemukset aina ole huonoja.
Jotkut omaiset
eivät vain tajua, että vika on siinä, että omainen ei siitä enää nuorru vaan kuihtuu pikkuhiljaa pois kuin kedon kukka. Sille tosiasialle ei paraskaan henkilökunta voi yhtään mitään.
Mutta eipäs nyt masennuta, päivä kerrallaan vaan! Ja otetaan kaikki irti tästä elämän neljännestä vaiheesta. Nautitaan ja eletään täysillä - vielä.