Tänään ajattelin...

Lapsuuden pihamaat

Tuntuu, että aika monella on ongelmallinen suhde lapsuuteen ja nuoruuteen. Välillä kuulostaa, että siitä voisi puhua loputtomiin. (Tosin se vaihe on oikeasti jo jäänyt taakse, kelattu on tarpeeksi, mutta hyvää se tekee vieläkin välillä!) Puhuminenhan on sinänsä jo terapiaa, saati jos jakaa muistelot ymmärtävän ihmisen kanssa. Tai ihmisen, jonka kanssa muistot ovat syntyneet.

Harvoin käyn enää Kuopiossa, jossa elin 2,5-vuotiaasta 19-vuotiaaksi. Aikoinaan, kun isä ja äiti vielä elivät ja asuivat siellä, kävin useammin, mutta mitä se nyt oli? Istuttiin siellä heidän sohvallaan tai ruokapöydässä ja juteltiin niitä näitä. Meidän perheessä ei ollut tapana vanhoja muistella, eikä ollut oikein sopivaa lähteä muistelokierrokselle kaupungille. Ja sitten, kun pidin OAJ:n luottamusmieskursseja siinäkin kaupungissa, ei ollut aikaa sellaisiin kierroksiin. Kurssilaiset odottivat illatsuihin, niihin osallistuminen kuului työnkuvaan. Ei siitä saattanut livistää minnekään ja sitäpaitsi ne olivat mukavia iltoja. Eihän sitä voinut muuta kuin ihastella ihmisiä, jotka vielä päivällispöydässä jaksoivat kertoa seikkaperäisesti siitä, mitä heidän kunnan sivistyslautakunnassa on nyt päätetty tehdä sille Peräkylän alakoululle, kun se sivistystoimenjohtaja nyt on tunnetusti sellainen...

Nyt olin sitten rännikatukierroksella tyttären kanssa! Tuossa on Snellmannin alakoulu! Joo-o, tämä rakennus se on! Sinne änkesin Kurjen Ahdin kanssa 6-vuotiaana kuunteluoppilaaksi, kun se oli niin jännittävä ajatus se koululaiseksi tulo. Yksi tunti riitti, oli se niin hirveän pitkästyttävää. Ahdin kanssa oltiin tosi hyviä kavereita, kerran - siis paljon aikaisemmin  -lähdettiin karkuun kotoa, Ahti työnsi minua rattaissa. Satamasta meidät tavoitettiin ja sinne oli sentään joku pari kolme kilometriä! Vesilleköhän oltiin ajateltu lähteä? Salamatkustajiksi johonkin sisävesilaivaan? 

Niin ja tässä on sitten meidän talo ja kotipiha. Sellainen pikkupietarinpiha. Sireenit keskellä. Niistä jouduttiin hakemaan vitsat - ja kaikki pihan räkänokat siihen sitten töllistelemään: "Saatteks te taas selkään?"- Tuota aitaa ei ollut, eikä tuon korkean talon seinällä kasvanut villiviiniä, ei ainakaan noin paljoa. Siinä talossa toimi työväenopisto ja meidän piha rajoittui siihen opiston seinään. Siitä eteenpäin on Kuopion tuomiokirkko, siis ihan tuossa kivenheiton päässä. Meidän asunto oli tuossa talon päädyssä, pieni kuisti antoi pihalle päin. Siitä minä kerran työnsin Sadun vaunut (Satu sisällä!) alas ja äiti oli lopun ikäänsä sitä mieltä, että tein sen tahallani, koska olin mustasukkainen. En tehnyt, enkä ollut. Nyt äiti siellä taivaassa varmaan tietää jo totuuden: se oli todellakin vahinko. Satu puolestaan - myös siellä taivaassa - voi kyllä edelleen olla sitä mieltä, että aiheutin hänelle aivovaurion. (Mutta hän tietää myös, että tämän jutun kuului tapahtua!). Tytär puolestaan tuumasi, että eipä ole ihme, että vaunut rullasivat alas, kun koko kuisti on niin pieni. Silloin se oli mielestäni valtava. 

Tuossa oli meidän koulu, punatiilinen, komea tyttölyseo! Sinne piti pyrkiä oikein. Yhdeksänvuotinen koulu, tytöille kun kuului opettaa hieman enemmän kieliä sekä käsityötä ja kotitaloutta. Minä halusin ehdottomasti vain siihen kouluun, en voinut kuvitellakaan, että olisin poikien kanssa samalla luokalla. Jo kansakoulun 3. ja 4. luokka olivat olleet tyttöluokkia, niinpä pojat olivat jotain merkillisiä olioita. - Tuosta kaupasta haettiin niitä ihania vaniljamunkkeja ja pieniä kinuski-karkkeja. (Siitä se sitten alkoi...)

Paljon muistoja. Tämä on uutta, tuossa ei ollut tuota...tuossa oli Suomen pankki, menin sinne avojaloin vaihtamaan löytämääni rikkinäistä seteliä uuteen, varvas jäi ovenväliin... Tuossa laskettiin mäkeä talvisin, sieltä(kin) on ikäviä muistoja... Tuohon avattiin eka grilli, sellainen, josta sai ostaa ranskalaisia perunoita. Tuolla oli Monttu! Voi Monttu, siihen sitä vasta muistoja liittyikin. Tuohon tuli Henry's pub, mutta vasta kun jo olin muuttanut pois. Siellä ammuttiinkin joku...

Ei ahdistanut yhtään. Mikään ei ahdistanut. Eka kerran tuntui siltä, että Kuopiossahan vois vaikka asua!

Sokerina pohjalla (jos sallit tämän vanhan sanonnan):  tapasin lapsuudenystävän. Ei minun lapsuudestani vaan Sadun. Sadun parhaan kaverin. Oli oikein sovittu tapaaminen. Toki minäkin hänet tunsin, mutta varsinaisesti olen tutustunut vasta nyt, aikuisena. Oli ihanaa jutella kaikesta, yhteisiä muistoja, toisiaan sivuavia muistoja, paljon sitä, mitä kumpikin tiedettiin niiltä ajoilta, ihmisiä, paikkoja, tapoja. 

Kyllä sieltä pääkopasta jotain sentään löytyy vaikka niin usein on tuntunut siltä, etten muista lapsuudesta ja nuoruudesta mitään. Ehkä se on tarvinnut jonkinlaisen puhdistuksen, se tämä pää, meinaan. Pois kaikki ikävät ajatukset ja kaunat! Kaipa pitää löytää se sisäinen lapsi ja vaihtaa mielessään uusiksi ne silloiset reaktiot: hylätyksi tulemisen tunteet, suuttumiset, pettymiset, pettämiset ynnä muuta vääryydet. Lapsuus uusiks.

Nyt tuntuu siltä, että pitäis mennä pitemmäks aikaa Kuopioon, miettimään joka paikassa kaikki uusiks!

Eheyttävä kokemus siis kaiken kaikkiaan oli tämä reissu!

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS