Nii-in, vaikka ollaan täällä turvallisessa Pohjolassa (poisluettuna Jyväskylän pelottavat tapahtumat), ei sitä voi aina peilata elämäänsä tähän laajempaan viitekehykseen, joskus sitä vain
haluaa käpertyä omaan onnettomaan olotilaansa.
Yhtäkkiä voi olla, ettei mikään tunnu miltään ja kaikki on vähintäinkin paskaa, (Muistathan Erkin vitsin: "Kysyttiin kielitoimistolta kumpi on oikein 'vähintäin'
vai 'vähintään'. Kielitoimisto vastasi :'molemmat on oikein, toinen vain kirjoitetaan kahdeksi eri sanaksi'.Joo, että silleen", sanoi Erkki. Samoin minä.) Siis vähintäänkin paskaa, korjaan.
Mikään ei
suju. Kirjoittaminen ei suju, kukaan ei välitä (Exä sanoi aina: älä välililitä, osta onnenlehtiä...), lompakko hävisi jonnekin, nykysiippa esitelmöi vieraille jotain uskonto+politiikka-besser-wisser-juttua
(kovalla äänellä!), rikkaruohot tunkee ja kovaa tunkeekin noissa hoitamattomissa kukkapenkeissäni (viherpeukaloooo, missä luuraaaat???), kaikki, siis kaikki, menee päin peetä. Elämästä on värit hävinneet.
Onko se tää seitsemänkymmenen (70) dilemma? Ihan pian ne nämäkin vuodet tulee täyteen. Seitsemänkymmentä. S-e-i-t-s-e-m-ä-n-k-y-m-m-e-n-t-ä.Onko se nyt luku vai mitään? On se. ON SE.
Ei se ole numeroista kiinni. Onnellinen voi olla viisitoistakesäisenä tai kahdeksankymmenvuotiaana. Ja onkin, väliin onnellinen, väliin onneton. Kuka enemmän sitä tai tätä. Asennekysymys. Siihen väliin mahtuu
niin paljon, NIIN paljon, ettei sitä se viisitoistakesäinen voi aavistaa! Mutta seitsemänkymppisenä ei saisi masentua, ei ole enää aikaa siihen. Nyt pitää vedellä elänlankoja kuin viimeistä päivää,
nyt pitää ottaa kaikki irti.
Vaikka ei sen puoleen, minähän uskon vakaasti sielun kuolemattomuuteen ja jopa jälleensyntymiseen. Sen sellaisenhan ei pitäisi olla kauhistus kellekään. Onhan lohdullinen ajatus, että
jos nyt on huonosti, on huomenna kaikki vielä huonommin... ei kun siis paremmin.
Muistan kerran, kun laitoin viestiä yhdelle uskoon tulleelle julkkikselle (vastausta en saanut ikinä), joka oli jossain lehdessä sanonut, että
"Joopa joo. sitä voi porskutella tässä elämässä kuinka tahansa, sittenhän sen aina voi korjata seuraavassa elämässä! No problem!" - Ei kai se noin voi olla! Mehän ei tiedetä mikä on totuus, mutta
jos ajattelee Luonnon Tasapainoa, tätä mystistä käsitettä, niin voisin kuvitella, että seuraavassa elämässä, (=seuraavissa elämissä), joutuisimme alemmalle luokalle, opettelemaan uudestaan sitä, minkä
oppiminen jäi kesken.
Enhän minä voi tietää elämän jatkuvuudesta kuoleman jälkeen, kukaan meistä ei oikeasti voi, vaikka niin monta eben alexanderia on tullut kertomaan tarinansa.
Jos joku kertoo Afganistanista
tai Iranista tai mistä hyvänsä, me uskotaan se, mutta jos kertomus tulee sen ylittämättömän rajan takaa, niin vähintäänkin (tai -täinkin) se on puppua, naurettavaa, ainakin hymyilyttävää.On
sivistyneenpää olla uskomatta siihen, mitä ei voi todistaa.Tarkoitan siis "sivistyneenpää".
Mutta nyt oli kysymys onnesta.ONNEKSI minulla on luottoystäviä. Tunteet voi purkaa, niitä voi kelata auki, kääriä
taas kerälle ja pähkäillä moneen suuntaan. Omalla kohdallani ei tilanne (varmaankaan) koskaan pääse pahaksi. Aina on korva, joka kuuntelee.
Mistä jokaiselle ystävä, joka kuuntelisi? Hei...Punainen Risti,
kerran kuussa, oisko mitään?