Mummo meni kauppaan, kun sillä oli puhelimessa vika. Tekstiviestit ei lähteneet lapsenlapsille, eikä muillekaan sen puoleen. Jäi tärkeät asiat viestittämättä ja kun mummo vielä varsin oli opetellut hiljattain
tuon viestittämisen jalon taidon. Tai siis hiljan ja hiljan, ei mummo nyt suinkaan ollut siitä huonoimmasta päästä atk-taidoissa (joiden nimi oli jossain vaiheessa salaperäisesti muuttunut it-taidoiksi!). Joten olihan tää
mummo jo jonkin aikaa viestitellyt ja lähetellyt kuvaterveisiäkin. Ei mitään selaisia stubb-selfieitä vaan ihan kunnon kuvia kissoista ja koirista. Ja pilvistä. - Nyt vaan oli topannut tykkänään.
Noh, Saunalahdella
jonotus meni sukkelaan, ei mummo edes ehtinyt sukankudintaan esille ottaa, kun jo taululle räpsähti numero 146. Mummon numero. Voi että, miten oli miellyttävä nuori mies siellä palvelemassa. Ihan heti kysäisi: "ookko nää
ottanut virrat pois puhelimestasi ja kokkeillut sitten niitten viestien lähettämistä?" No voi tokkiisa, eipä ollut tullut mieleen. Näin kun tehtiin, niin jo rupesi lyyti kirjottamaan, niinkuin vanha kansa sanoo. Mummo oli jo mielissään
poistumassa ja antamassa tiskin reunan jollekin seuraavista jonottajista, mutta hymypoika pysäytti. Katsoi kauniisti, vetoavasti, hiukset oli silleen ananaksella, niinkuin viimekesän jalkapalloilijoilla, ja sanoi: "Älähän vielä,
jois ois sekuntti aikaa... kun meillä on tämä kampanja..."
No mihinkäs sitä mummo, eläkeläinen. Varsinkin, kun poika sinutteli, niinkuin ikäistään. Tuli niin tyttömäinen olo. Antoi poika ymmärtää
rivien välistä - näin mummo sen ainakin tulkitsi - että asiakas kun nyt vaan näytti sellaiselta, että arvosti tätä tietotekniikkaa ja oli selvästikin perillä kulttuurista ja elokuvista, niin ehkä kannattaisi
harkita tätä heidän tarjoustaan. Noh, jos sitä edes kuuntelisi, ei tulisi pojalle paha mieli. Ehtisi sitä sen eläkkeensä myöhemminkin tuhlaamaan kauppakeskuksen houkutuksissa. Kuunnellaan, kuunnellaan.
Tässä
ois tämä tämmöinen. Tämä Meidän Elisa Viihde. Elisaviihde.
Tästä ja sitten näin, yks kuukausi ilmaiseksi, tietoturvaa kolme kuukautta, elokuvia kaupanpäälle... noh, sanotaan 10 leffaa,
ihan oman valinnan mukaan. Laitanpa tän tonne marraskuulle saakka, on aikaa katsoa,. Joo ja voi tallentaa ihan vapaasti ja katsoa missä vaan, puhelimella, tabletilla, tv:stä... - Ai, että...mut kun Elisa-kirjoja ei voi lukea windows-tabletilla,
että näitäkö voi muka? -Kyllä, ehdottomasti... Mutta kun minä en ehdi katsoa, kun pitäis kirjojakin lukea, on rästissä sekin ihan kehuttu ja hehkutettu... Voi eihän se ole ongerlma, annan tähän nyt
rutkasti aikaa näille ilmaisille filmeille ja sarjat voit todella tallentaa ja katsoa vaikka junassa tabletiltas... Sinähän sanoit matkustavasi paljon junalla? No niin, mikäs sen rentouttavampaa, kun istua siinä kaikessa rauhassa lempisarjasi
parissa! - Niin , kun mut minä...
No, ota nyt tämä vaan. Saat vielä tuosta puhelimesta alennusta 50 euroa. Ja kuukausierä Elisa-Viihteestä olis sit vaan niin vähän kuin 14,95 €. Mitä sä saat sillä?
Sanoit ostavasi elokuvia. Katsotko niitä enää jälkeenpäin, jos olet rehellinen? No... een...oikeastaan, joskus ehkä lainaan jollekin.Pojan harmaansiniset silmät vetosivat, antoivat ymmärtää, että vain
todellinen typerys lähtisi kaupasta ilman tätä upeaa tarjousta. Poika oli hyvä myyjä, asiantuntija.
Mummoa kadutti jo kun hän astui ulos kaupasta kauppakeskuksen käytävälle kantaen Elisa-Viihteen pakettia
kassissaan. Vielä enemmän mummoa harmitti, kun hän tajusi, että se mummo olin minä.
MINÄ.
PS. Kun soitin asiakaspalveluun, että miten pääsisin nyt helpoimmin eroon
tästä heräteostoksesta, jota en aio edes avata, siellä otettiin purkka pois suusta ja sanottiin, että sori, mä en tiedä. Sun on parasta mennä sinne samaan liikkeeseen. Yes, sinne vaan sitten.
Rokea
rokan syö, sanoi entinen mummo, kun tavaraa palautti!