Me suomalaiset ollaan ujoja ja sulkeutuneita, hymyttömiä ja epäkohteliaita jurputtajia. Saadaan paniikkikohtaus, kun pitäis jotain sanoo tuntemattomalle. Mitähän se ajattelee musta? Ei tervehditä bussikuskia
tai kaupan myyjää. Ollaanko todella tuollaisia ja jos ollaan, niin mistähän se johtuu? (Oothan tutustunut Finnish Nightmares-sivustoon? Sieltä löydät näitä kauhutilanteita: hississä ventovieraiden kanssa jne.)
Johtuuko kylmästä ilmanalasta: pakko kääriytyä niin moniksi kuukausiksi villoihin ja vällyihin, että kun niistä ulos uskaltaudutaan, on opittu jo hiljaisiks? Sotienko (ikuisiksi ajoiksi, polvesta polveen!) jättämä
trauma on syynä: se on vakava paikka nyt, sitä ei turhaan pidä päätään aukoa ja leukojaan louskuttaa. Ujojako ollaan, on sellaisiks opittu, kun on aina oltu tässä ahtaasti isottelevien venäläisten ja ruotsalaisten
välissä. Huono itsetunto panee esiintymään leuhkasti, niin kuin ei muka välitettäisi mistään. Vaiko körttiläisyydestä johtuu taikka ties mistä heimoperimästä versovasta totisesta mielenlaadusta?
”Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta!”
Itse olin nuorena hyvin ujo ja alitajunnassa oli ainainen huoli: mitähän nuo muut minusta ajattelee. Ja olin luonnollisesti vakuuttunut, että jotain
negatiivistä tai parhaassa tapauksessa eivät edes noteeraa. Vieraalle puhuminen tai esimerkiksi yksin meno kahvilaan oli ylivoimaista. Nyt sitten lapsenlapsi kertoo äidilleen, että mummi puhuu aina kaikkien kanssa. Se on niiin noloa!Tämä
mummi alkaa olla vanha, on palannut juurilleen, varhaislapsuuteen, jolloin pälpätti kaiken kaikille.
Äsken junassa (Leppävaara-Heinävesi), tuli juteltua ihmisten kanssa hiukkasen. (Olipa muuten komeita sotapoikia
juna täynnä Pieksämäeltä Joensuuhun! Silmänruokaa! Jokunen oli kuin vilimitähti!) Onko tämä jutustelu sitten vanhempien ihmisten ominaisuus? Roheus? Voi olla - ja ainakin omalla kohdallani tämä on
ihanan vapauttavaa. Että uskaltaa, ei pelkää muita ihmisiä ja heidän arvosteluaan tai reaktioitaan. Elämä on selvästi muuttunut helpommaksi. Ja töissä S-ryhmän bonusneuvojana on tosi kiva jutustella ihmisten
kanssa.
Luulen kyllä, että omalla kohdallani työ OAJ:ssa koulutti minusta sosiaalisen tai sanoisiko: antoi uskallusta näyttää sosiaalisen puoleni. Pääsin irti huonommuuden tunteesta (perua kotoa, jossa äiti
oli erehtymätön ja huomattavasti meitä kaikkia muita parempi, näitä täydellisiä ihmisiä, sinähän tiedät!).
Jospa nyt vaan kaikki opeteltaisiin sosiaalisiksi! Vähän uskallusta peliin ja
elämä maistuis jo aikalailla paremmalta. Turha se on urputtaa yksinäisyyttään, jos ei itse tee asian hyväks mitään.
Siinä junassa, osuudella Pieksämäki-Joensuu oli ahdasta. Sotapojat joutuivat istumaan
eteisen lattialla. VR kun säästää, ei raski laittaa tarpeeksi vaunujakaan… Mutta me, jotka oltiin löydetty istumapaikka, alettiin siinä jutustella keskenämme, muutama lause, nopea katse…
Jäin junasta
pois Heinävedellä. Tungin kimpsuineni eteiseen, jossa sotapoikia istui lattialla joku kymmenkunta. Sanoin muutaman lauseen álà ”kummaltako puolelta se poismeno taas olikaan” jne, kukaan ei vastannut eikä heittänyt
edes huulta savolaiseen tapaan: ”no, samalta puolelta kuin viimeksikin Pieksämäeltä Heinävedelle!”, mutta nuoria kun olivat, eivät ehkä vielä olleet oppineet sosiaalisiksi. Tai ehkäpä kommunikointi kavereiden
ja tyttöystävien kanssa olikin juuri silloin mitä sosiaalisinta: somen välityksellä, siis äänettömästi puhelinta räpeltäen.
Tänään kävelyllä Wayan kanssa ajoi joku päivettynyt
mieshenkilö mönkijällä vastaan. Pysähtyi, esitteli itsensä ja sanoi käsipäivää. Melkein naapurissa asuu, ei vaan ole ennen törmätty. Mukava tutustua! Mitenkäs olisi ollut Leppävaarassa
Espoossa? Naapuritalon ihmiset eivät ole näkevinäänkään! Onneksi oman talon seniorit tervehtivät, jäävät juttelemaan. Nuoret asukkaat puolestaan painavat ohi silmiin katsomatta tärkeän näköisinä.
Niin ovat kiireisiä… Koska on se vaan niiin maar noloa sanoa vieraalle päivää!