Tänään ajattelin...

Vauvakuumetta

Eräs vielä lapsentekoiässä oleva ystäväni pohdiskeli tässä hiljan, että josko ei tekiskään lapsia, ei ollenkaan. No, hänellä on vielä aikaa harkita asiaa. 

Eräs toinen ystäväni oli puolestaan miehensä kanssa päätynyt lapsettomaan ratkaisuun joskus 40 vuotta sitten. Hänen veljelläänkään ei ole lapsia. Nyt ollaan sitten vanhoja, molemmat pariskunnat. Eipä ole ollut huolia lapsista, ei rahanmenoa, eikä ole huolia lapsenlapsista - eikä rahanmenoa. On ollut mahdollista matkustella, käydä hemmotteluhoidoissa, ravintoloissa... Mitä vaan. - Mutta ei ole ollut iloakaan lapsista - eikä lapsenlapsista. 

 

Itselläni on ollut sekä iloa että huolta. Ystävilläni on riittänyt myös kumpaakin sorttia, joillakin on ollut todella raskaita aikoja lasten kanssa. 

Kun et tiedä, mitä on tarjolla. Edessäpäin olevassa elämässä on kaikki mahdollista.

 

Joskus parikymppisenä en ollut alkuunkaan innostunut lapsista. En tajunnut, miten sellaisten kanssa piti olla, mitä niille piti puhua, miten paljon ne yleensä edes ymmärtävät. Vauvat olivat minusta tylsiä, olla möllöttivät vaan, niiden ilmeet eivät puhutelleet minua alkuunkaan. Eräs koulukaverini ryntäsi aina lepertelemään vaunuissa makaavien ja niiden äitien kanssa, itse heitin enintään vinon hymyn, kohteliaisuudesta. Hui, tuollainen, pois se minusta.

Mutta SITTEN iski vauvakuume ja lujaa. Yhtäkkiä vauvamaailma avautui minulle, oli pakko saada oma vauva. Jos ei olisi tullut, olisin ilman muuta lähtenyt hakemaan adoptiota. OMA vauva (sama se olisiko ollut biologinen vai jonkun toisen pykäämä), uskomaton fiilis! Ja kun se sitten oli syntynyt, vallitsi se käsittämätön ajatus: tuo on minun armoillani, tuo luottaa minuun täysin, pian se uskoo, että olen viisas ja kaunis ja että minua pitää totella, minua pitää miellyttää (sitten minäkin pyrin miellyttämään häntä), minä olen sille tärkeä, tärkein olento maan päällä (+iskä tietenkin myös). Kummallinen ajatus, minäkö osaisin olla jollekin esimerkki, rakastaa sitä hyvinä ja huonoina päivinä. Minäkö?

 

Kun oma lapsuus on ollut täynnä negatiivisia tapahtumia ja tuntemuksia, sitä on tuntenut itsensä ei-toivotuksi, epävarmaksi, tyhmäksi ja rumaksi, niin tietenkin tällainen on vaikuttanut käsityksiin lapsista ja vanhemmuudesta. Lapset on tyhmiä ja vaivalloisia, vanhempana olo on yhtä tuskaa. - Sitten jotain kilahti mun päässäni ja iski se vauvakuume. Ja kun lapsi oli syntynyt, aloin vähitellen kuvitella lapsuuteni uudelleen, ihan kun minä itse istuisin niissä rattaissa ja minulla olisi tuo äiti joka juttelee ja hymyilee, ei kärttyile ja ole aina väsynyt. Mikä riemu lapsesta ja äitiydestä! - Ja toinenkin lapsi - kaikista myöhempien aikojen hankaluuksista huolimatta (ONNEKSI kaikki nyt näyttää kääntyneen hyväksi) - miten hurmaava tapaus! - Mikään ei koskaan ollut vaikeaa, lapset eivät olleet este millekään tekemiselle, matkoille, työlle tai juhlille. Lapset menivät siinä jonon jatkona, ne olivat fiksuja ja kivoja, niiden kanssa voi puhua mitä vaan.

Ja nyt sitten lapsenlapset. Toiset ovat kylläkin etäisempiä, niiden kanssa on tilaisuutta jutella harvemmin, mutta tämä, joka asuu tässä kivenheiton päässä. Pari päivää sitten:

 

"Mummi, aiotko katsoa kuunpimennystä nyt ensi yönä?" lapsi kysyy totisena.

"Ai kuunpimennystä, onko sellainen?"

"Joo on, etkö oo lukenut Hesarista?"

"No en oo vielä ehtinyt lehdessä niin pitkälle. Ihanko totta?"

"Joo, suunnilleen klo 23 alkaa, näkyy, jos on pilvetön taivas", lapsi selittää toissaan. Päässäni välähtää ajatuksenpoikanen: voiko kuunpimennys olla yleensä yöllä, eikö siihen tarvita aurinkoakin? Tai ehkä, ehkä se voi olla yölläkin, who knows, mistä noita taivaankappaleiden ihmeellisyyksiä tietää.

Menee hetki, ja sitten lapsi riemuitsee: "Haa, menitpäs lankaan!"

Villi

Mutta siis lasten hankkiminen? Näinä lopun aikoina? Siis maailmanlopun, joka on ihan vääjäämättömästi lähestymässä kaikkine kauheuksineen. Näinä aikoina, joina jo syntyneitä lapsia uhrataan Välimeren  ja Isiksen jumalille, taudeille, nälälle ja janolle. Niitähän riittäisi ruokittavaksi ja kasvatettavaksi ihan laivalasteittain. Siis jos haluaisi ja olisi valmiudet. Niistähän kasvaisi sitten aikuisia pitämään meistä huolta vanhoina, kun yhteiskunnalla ei näytä olevan tarjolla ratkaisua tähän vanhustenhoito-ongelmaan. Kätevää. Eikö siis olisi järkevää kasvattaa itselleen hoitaja tai pari vanhuuden varalle?  - Hmm ja vielä kerran hmm.

Ensinnäkään ei olisi mitään varmuutta siitä, että lapsesta on siihen tehtävään tai että hän haluaa (eikä hänellä todellakaan ole mitään velvollisuutta!). Jo ajatuskin on itsekäs! - Entäs se Raamatun ohje: lisääntykää ja täyttäkää maa? Höpsis ja vielä kerran höpsis. Mitä järkeä? 

Lopputoteamuksenani sanoisin, että luonto kyllä tekee tehtävänsä, lapsia syntyy, jos niitä haluaa ja siltä tuntuu. Jos on fiilis, että haluaa olla vanhempi ja hoivaamisvietti vaatii lemmikin sijasta/ohella ihmisvauvan. Jos sellaisen hankkii, niin siihen sitoutuu loppuiäkseen, sen ottaa iloineen ja suruineen. Riskibisnes totta maar, mutta sanoisin, että omassa tapauksessani kokemus jää isosti plussan puolelle.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS