Tänään ajattelin...

Millainen kirjan pitää olla?

Siis romaanin. Viihdyttävä? Opettava? Makuasioita. Finlandiapalkinnon voittanut ei välttämättä ole minun suosikkini. Sehän on kuitenkin vain yhden ihmisen valinta monesta, esiraadin hyviksi luokittelemasta. Ja niitäkin voisi helposti olla liuta lisää, jos raati koostuisi muista ihmisistä.

Parhaillaan luen romaania nimeltä Kaima. Kirjoittaja on amerikkalainen, intialaista syntyperää oleva Jhumpa Lahiri, nuori nainen Brooklynistä. Kirja on lainassa ystävältäni, jonka kanssa minulla on yleensä sama maku kirjojen suhteen. Tämä oli hänen mielestään vähän tylsä ja pinnallinen, asioita vain tapahtui ja niitä lueteltiin peräkkäin jotenkin lakoonisesti. Mitään ei tapahdu, junnataan ja jauhetaan. Mutta kyllähän sen nyt lukee paremman puutteessa. Minusta kirja on hyvä, tosi hyvä, etten sanoisi - loistava!

Jos olet nähnyt elokuvan Boyhood, tässä kirjassa on vähän samaa. Tai jotain samaa. Asiat kehittyvät itsestään, vuosien kuluessa. Mitään ei sinänsä "tapahdu", elämä tapahtuu.

Kaima on hieno kuvaus siitä, miten intialaisesta muututaan amerikkalaiseksi. Miten "kotoudutaan". Vanhemmilta, niiltä, joiden juuret ovat tiukasti kotimaassa, lapsuus ja nuoruus ovat siellä, heiltä kotoutuminen ei onnistu, heistä ei koskaan tule oikeasti amerikkalaisia, mutta seuraava sukupolvi sen sijaan, heille uusi kotimaa on se oikea. Mutta vanhempien takia on elettävä mukamas vähän siellä entisessäkin. Oltava pitävinään intialaisista -bengalilaisista - perinteistä. En ole vielä ihan kirjan lopussa, ehkä käykin ilmi, että seuraavan polven lapsille yritetään taas jollakin tavalla syöttää niitä isovanhempien juuria, ettei se perintö kokonaan haihtuisi maailman tuuliin. Juuret on ihmisellä oltava.

Minä nyt taas tämä lukukokemuksen myötä vaihteeksi mietin näitä pakolaisia, joita Eurooppaan tulvii. Suomeenkin.  Jossain Takahikiän raitilla tulee tummaihoista maahanmuutajan lasta -ehkä Suomessa syntynyttä - vastaan kunnon supisuomalainen, kaljuksi ajeltu pää, leijonaristi kaulassa ja t-paidassa lukee "painu vittuun" tai jotain yhtä mieltä ylentävää. Tämä klanipää siinä hihkaisee pienessä sievässä "Mee kotiis mutiainen!". Mitä ajattelee tämä suomalainen tummaihoinen nuori? Mihin kotiin? Hän ei tunne sitä Afganistania, Irakia, Somaliaa, jonne hänen pitäisi klanipään mielestä painua käyttämästä näitä MEIDÄN veromarkkoja. Hänellä on kavereita, joiden kotona hän kyläilee, siellä pelataan pleikkaripelejä, katsotaan Simpsoneita tai Salkkareita, syödään lihapullia ja sipsejä... Kotona on taas toisenlaista. 

Niin kuin presidentti toisti tänään YK:n puheessaan: meillä ei ole varaa ottaa vastaan paremman elämän perässä tulijoita, mutta vaarassa olevat meidän on pystyttävä hoitamaan, sijoittamaan ja työllistämään. - Mutta lapset, ne, jotka eivät muista entistä kotimaataan tai jotka ovat syntyneet täällä, heidän vikansa ei ole, etteivät he tunne olevansa mistään kotoisin. Aikuisina heidän soisi tuntevan, että he ovat suomalaisia. Heillä soisi ja toivoisi olevan samat arvot, samat päämäärät, sama identiteetti kuin meillä kantasuomalaisillakin.

Niin, minua hyvät kirjat opettavat. Tietenkin myös viihdyttävät. Parhaita ei tahdo voida laskea kädestään. Ne vaivaavat ja ajatteluttavat, tulevat uniin. Ennen tätä Kaimaa luin romaanin Kaikki se valo, jota emme näe. Huippu.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS