Tänään ajattelin...

Kirjoittamisesta ja kustantamisesta

Eläkeläistavis ei saa tekstejään julkaistua. Pitää osata tehdä kuviokirjoitusta, runoproosaa tai proosarunoa. Olla lukenut kirjallisuutta, ymmärtää tarinan rakenne ja juoni oikein. Tuntea oikeat ihmiset (ehkä). Nuoruusvuosien jälkeen en koskaan kirjoittanut mitään, joskus alle 15-veenä kirjoitin aina. Aina. Vihko oli läksykirjojen päällä, josta se sukelsi salamana kirjan alle, jos äiti tuli huoneeseen. Hän ei hyväksynyt ja arvosteli. Kirjoittamistani ja kirjavalintojani kirjastosta. Jäi sekä lukeminen että kirjoittaminen. Lukeminen palasi Helsinkiin muutettuani vuonna 1965, mutta kirjoittaminen vasta Jokelaan muutettuani v. 2002.

 

Jokelassa syntyi kuitenkin pieni viehko opas rakentajan sielulle, itselle ja muille, Oma tupa ja takka. Nimen piti olla Vasara ja nauloja, mutta tunnollisena tyttönä tiedustelin nimen käyttöoikeutta Rautiasta. Ei herunut. Kustantajiltakin kirjalle ropisi hylsyjä. Siispä omakustanteena. Joku pelastava sielu löytyi Rakentaja.fi:stä. Tuntematon kehui ja sehän lämmitti minua.- Mutta happamena olin jo päättänyt: ei ikinä normikustantajille, kunnes Naisten juttujen saaman kunniamaininnan innoittamana (Päätalo-istituutin omakustanne-kilpailusta v. 2010) uskalsin taas tarjota "oikeille" kustantajille seuraavaa kirjaani Rakkahin sisko. Hylsyjä ropisi, vaikka samaisesta kilpailusta heltisi taas kunniamaininta v. 2014. Molempina kertoina oli osallistujamäärä melkoinen, ekalla kerralla joku 70, tokalla yli 100. 

 

Rakkahin sisko on kirjoitettu niille, joiden valvominen kiukuttelevan, katkeran, kuolevan läheisen vuoteen vieressä on yhtä helvettiä, mutta sitä ei voi ääneen sanoa. Koska kuuluu olla kärsivällinen, omat tunteet pitää piilottaa ja muistaa vain rakastaa loputtomasti. Kellekään ei voi kertoa, miten kamalaa se sellainen elämä on. Minun kirjassani erityismauste tuli niistä olosuhteista, joihin yritin saada ruohonjuurituntuman: amerikkalaisuudesta. Ystäviltä sain kehuja, ihan aitoja, mutta joidenkin kehut tuntuivat samalta kuin muinainen lausahdus työkaverin kammottavasta leningistä: miellyttävää materiaalia! Jotain positiivista piti hätäpäissään keksiä. Oot ihan hyvä.

 

Minähän olen niitä ihmisiä, jotka lannistuvat pienestäkin moitteesta ja janoavat loputonta ihailua ja kehumista. Se on taas se lapsuus... Sehän se. Äidin mielestä meistä lapsista ei voinut tulla muuta kuin makkaranleimaajia. Ilmeisesti äidin unelma-ammatti, kun me aina saatiin kuulla siitä. Silmänisku

 

Seuraavalle kirjalleni (joka on jo kauemmin ollut "tekeillä", siis hyllytettynä jossain pääkopan uumenissa, tarina ja henkilöt melko valmiina), hankin viattoman ystäväni vinkistä mentorin. Jeps. Näin tämän henkilön tv:ssä itsekin, olisi pitänyt heti tunnistaa: ei ole minun ihmisiäni. Hän ei missään nimessä moittinut, ei ei alkuunkaan, lausui mielipiteensä rakentavassa hengessä: todella mielenkiintoinen ja monia koskettava aihe, MUTTA (tiedättehän: kaiken ennen mutta-sanaa voi unohtaa) sinulla on aivan liikaa henkilöitä, ei terapeutti noin puhu, ihan liian pitkä kuvaus asunnosta, autolla ajosta, nyt vain reippaasti siinä alussa isän ja pojan kohtaaminen... Jne. Minä näin kaiken juuri päinvastoin. Asunnon ja autoilun kuvaus kertovat päähenkilöstä, terapeutti on suora ja hyväntahtoinen ihminen, lukijan ei pidä tietää, että kyseessä on miehen isä. Voi voi, pieleen meni. Mentorit eivät ole minua varten. Ite pitää.

 

Hiljattain jaoin neljätoista Rakkahin sisko- kirjaani fb:ssa. Yhtään ainoaa kommenttia ei ole tullut. Ei yhtään. Arvaat, miten sen tulkitsen: voi vee, mitä peetä! Lapsellista! Kamalaa, kuinka se kehtaa! Onneksi aiemmin olen jo saanut mukavaa palautetta, en ole ihan lannistunut. Kun vaietaan, se ei voi muuta tarkoittaa kuin että ollaan hienotunteisesti vaiti, koska ei ole muuta sanottavaa kuin "miellyttävää materiaalia". Enkähän minä tietenkään voi olla kuin yhtä mieltä. En ole onnistunut, ei ole kolahtanut. Enhän minäkään pidä läheskään kaikista kirjoista, joita ovat ne normikustantajat julkaisseet. Itse en esimerkiksi koskaan lue dekkareita. Henning Mankel oli miltei ainoa. Takuulla niissä on helmiä, sellaisia, joissa rikos ja murhat eivät ole pääasioita. Entäs kioskikirjat? Ootko ikinä lukenut yhtään Harlekiiniä? (Paitsi ehkä minun Naisten juttuja, joka on, kuten jo mainittu, valio-kioskikirja). Entäs Arto Paasilinna..?

Mitä ihmettä varten sitä sitten kirjoittaa? Ja miksei tyydy vain siihen pöytälaatikkoon, joka on kaikkiruokainen, ei arvostele, eikä valita? Jaa-ah, sasse!

 

Tässä välissä -jälleen itsekustannettuna, koska muuta en enää edes yritä - hieman novelleja. Vanhanaikaista. Osa on enemmän lapsellisia, osa vähemmän. Kivasti on silti kehuja tullut arvostamiltani ihmisltä. Idea syntyi niminovellista Pieniä nostoja, joka taas sai aiheensa medän talon jumpasta. Kaikki muu on keksittyä. Ja kansikuvakin on ihan  itse piirretty, kun ei perhepiirin taiteilijoista löytynyt tähän hätään kuvittajaa. Taitto tietenkin pielessä, jossakin kirjoitusvirhe, jossakin logiikka heittää. Tietenkin, kun saa itse olla kirjoittaja, kustannussihteeri, oikolukija, markkinoija. Mutta silti, onpahan nyt.

 

Vielä olis muutama jäljellä, möisin noin kympillä, jos haluut. Laita meiliä!

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS