Eläkeläistavis ei saa tekstejään julkaistua. Pitää osata tehdä kuviokirjoitusta, runoproosaa tai proosarunoa. Olla lukenut kirjallisuutta, ymmärtää tarinan rakenne ja juoni oikein. Tuntea oikeat ihmiset
(ehkä). Nuoruusvuosien jälkeen en koskaan kirjoittanut mitään, joskus alle 15-veenä kirjoitin aina. Aina. Vihko oli läksykirjojen päällä, josta se sukelsi salamana kirjan alle, jos äiti tuli huoneeseen. Hän
ei hyväksynyt ja arvosteli. Kirjoittamistani ja kirjavalintojani kirjastosta. Jäi sekä lukeminen että kirjoittaminen. Lukeminen palasi Helsinkiin muutettuani vuonna 1965, mutta kirjoittaminen vasta Jokelaan muutettuani v. 2002.
Jokelassa syntyi kuitenkin pieni viehko opas rakentajan sielulle, itselle ja muille, Oma tupa ja takka. Nimen piti olla Vasara ja nauloja, mutta tunnollisena tyttönä tiedustelin nimen käyttöoikeutta Rautiasta. Ei herunut. Kustantajiltakin
kirjalle ropisi hylsyjä. Siispä omakustanteena. Joku pelastava sielu löytyi Rakentaja.fi:stä. Tuntematon kehui ja sehän lämmitti minua.- Mutta happamena olin jo päättänyt: ei ikinä normikustantajille, kunnes
Naisten juttujen saaman kunniamaininnan innoittamana (Päätalo-istituutin omakustanne-kilpailusta v. 2010) uskalsin taas tarjota "oikeille" kustantajille seuraavaa kirjaani Rakkahin sisko. Hylsyjä ropisi, vaikka samaisesta kilpailusta heltisi
taas kunniamaininta v. 2014. Molempina kertoina oli osallistujamäärä melkoinen, ekalla kerralla joku 70, tokalla yli 100.
Rakkahin sisko on kirjoitettu niille, joiden valvominen kiukuttelevan, katkeran, kuolevan läheisen
vuoteen vieressä on yhtä helvettiä, mutta sitä ei voi ääneen sanoa. Koska kuuluu olla kärsivällinen, omat tunteet pitää piilottaa ja muistaa vain rakastaa loputtomasti. Kellekään ei voi kertoa, miten
kamalaa se sellainen elämä on. Minun kirjassani erityismauste tuli niistä olosuhteista, joihin yritin saada ruohonjuurituntuman: amerikkalaisuudesta. Ystäviltä sain kehuja, ihan aitoja, mutta joidenkin kehut tuntuivat samalta kuin
muinainen lausahdus työkaverin kammottavasta leningistä: miellyttävää materiaalia! Jotain positiivista piti hätäpäissään keksiä. Oot ihan hyvä.
Minähän olen niitä
ihmisiä, jotka lannistuvat pienestäkin moitteesta ja janoavat loputonta ihailua ja kehumista. Se on taas se lapsuus... Sehän se. Äidin mielestä meistä lapsista ei voinut tulla muuta kuin makkaranleimaajia. Ilmeisesti äidin
unelma-ammatti, kun me aina saatiin kuulla siitä. 
Seuraavalle kirjalleni (joka on jo kauemmin
ollut "tekeillä", siis hyllytettynä jossain pääkopan uumenissa, tarina ja henkilöt melko valmiina), hankin viattoman ystäväni vinkistä mentorin. Jeps. Näin tämän henkilön tv:ssä itsekin, olisi
pitänyt heti tunnistaa: ei ole minun ihmisiäni. Hän ei missään nimessä moittinut, ei ei alkuunkaan, lausui mielipiteensä rakentavassa hengessä: todella mielenkiintoinen ja monia koskettava aihe, MUTTA (tiedättehän:
kaiken ennen mutta-sanaa voi unohtaa) sinulla on aivan liikaa henkilöitä, ei terapeutti noin puhu, ihan liian pitkä kuvaus asunnosta, autolla ajosta, nyt vain reippaasti siinä alussa isän ja pojan kohtaaminen... Jne. Minä näin
kaiken juuri päinvastoin. Asunnon ja autoilun kuvaus kertovat päähenkilöstä, terapeutti on suora ja hyväntahtoinen ihminen, lukijan ei pidä tietää, että kyseessä on miehen isä. Voi voi, pieleen meni.
Mentorit eivät ole minua varten. Ite pitää.
Hiljattain jaoin neljätoista Rakkahin sisko- kirjaani fb:ssa. Yhtään ainoaa kommenttia ei ole tullut. Ei yhtään. Arvaat, miten sen tulkitsen: voi vee,
mitä peetä! Lapsellista! Kamalaa, kuinka se kehtaa! Onneksi aiemmin olen jo saanut mukavaa palautetta, en ole ihan lannistunut. Kun vaietaan, se ei voi muuta tarkoittaa kuin että ollaan hienotunteisesti vaiti, koska ei ole muuta sanottavaa kuin
"miellyttävää materiaalia". Enkähän minä tietenkään voi olla kuin yhtä mieltä. En ole onnistunut, ei ole kolahtanut. Enhän minäkään pidä läheskään kaikista kirjoista,
joita ovat ne normikustantajat julkaisseet. Itse en esimerkiksi koskaan lue dekkareita. Henning Mankel oli miltei ainoa. Takuulla niissä on helmiä, sellaisia, joissa rikos ja murhat eivät ole pääasioita. Entäs kioskikirjat? Ootko
ikinä lukenut yhtään Harlekiiniä? (Paitsi ehkä minun Naisten juttuja, joka on, kuten jo mainittu, valio-kioskikirja). Entäs Arto Paasilinna..?
Mitä ihmettä varten sitä sitten kirjoittaa? Ja miksei tyydy vain
siihen pöytälaatikkoon, joka on kaikkiruokainen, ei arvostele, eikä valita? Jaa-ah, sasse!
Tässä välissä -jälleen itsekustannettuna, koska muuta en enää edes yritä - hieman novelleja.
Vanhanaikaista. Osa on enemmän lapsellisia, osa vähemmän. Kivasti on silti kehuja tullut arvostamiltani ihmisltä. Idea syntyi niminovellista Pieniä nostoja, joka taas sai aiheensa medän talon jumpasta. Kaikki muu on keksittyä.
Ja kansikuvakin on ihan itse piirretty, kun ei perhepiirin taiteilijoista löytynyt tähän hätään kuvittajaa. Taitto tietenkin pielessä, jossakin kirjoitusvirhe, jossakin logiikka heittää. Tietenkin, kun saa
itse olla kirjoittaja, kustannussihteeri, oikolukija, markkinoija. Mutta silti, onpahan nyt.
Vielä olis muutama jäljellä, möisin noin kympillä, jos haluut. Laita meiliä!
