Tänään ajattelin...

Fiidbäkkiä

Kun olen tullut vanhemmaksi, olen alkanut ymmärtää, miten tärkeää positiivinen palaute on meille jokaiselle. Miten fantastinen tunne on, kun joku kehuu. Vielä jos uskaltaa uskoa, että se tarkoittaa sitä, eikä vain  imartele joutessaan.

Kaisa kirjoitti minulle pari päivää sitten, että tykkää kirjastani Naisten juttuja. En tunne Kaisaa ollenkaan, niinpä hänellä ei ole mitään "vääränlaista" syytä kehua minua. Voi, että teki hyvää ja ilahdutti mieltä, joka on laahannut perässäni pari senttiä maanpinnasta  jo kuukausikaupalla. Murhetta tässä kyllä riittää vaikka jokaiselle jakaa. Pahimpana on vielä huono omatunto siitä, että olen alamaissa, kun monilla elämä on niin hirveän paljon huonommin. Mutta minähän olen pienestä pitäen kantanut huonoa omaatuntoa kaikesta, se on takertunut minuun kuin tupakka-aski Nicorette-mainoksen ihmiseen. Kiitos siis Kaisalle!

Me ehkä ajatellaan, että tuo nyt saa kehuja kaiken aikaa, se on niin kaunis ja viisas ja kuuluisa, kaikki sille takuulla hehkuttavat sen erinomaisuutta. Mitä se minun kehuistani välittäisi, saisin siltä varmaan happamen hymyn palkaksi, olkien kohautuksen, itsetietoisen pään heilautuksen. Ylpistyisi vain entisestään. - Noh, jos palautteeni menisi hukkaan, mitä siitä. Eihän se maksanut mitään. Jos se ylpistyi entisestään, sehän on sen ongelma. Kyllä elämä tasapainottaa tilanteet, joskus tulee sitten ansaittu (?) haukkukin.

Itselle on jäänyt mieleen (huonona omanatuntona, kuinkas muutenkaan!) pari tapausta, kun ujouttani en saanut suutani auki. Se, kun näin Tapio Heinosen pienten poikiensa kanssa junassa. MIKSI en sanonut silloin, että ihailen häntä, että mielestäni hän on maailman paras laulaja. Tilaisuus oli mitä otollisin: ei ollut edes muita ihmisiä lähituntumassa. Voi että harmittaa vieläkin. Tapio päätti pian sitten siirtyä rajan toiselle puolen, elämä kävi jostakin syystä hänelle liian raskaaksi. Olisiko minun palautteeni ihan pikkuisen auttanut eteenpäin? 

Toinen oli se, kun näyttelijä Uolevi Vahteristo (nyt jo edesmennyt hänkin) esitti Tiikeriä kaupunginteatterin Nalle Puhissa. Tytär, ehkä 4 v silloin, ihmetteli, miten ne eläimet siinä näytelmässä eivät karkaa minnekään, kun ei ole aitaa ympärillä. Sanoin, että nehän ovat kaikki ihmisiä, esittävät vain eläintä. Naamatkin on ihan näkyvillä, eläinpuku vain on päällä. Lapsi totesi siihen, että "se tiikeri ainakin on oikea tiikeri!" Olisi pitänyt vaikka kortti laittaa Vahteristolle, varmaan olisi ilahduttanut.

Näistä virheistä oppineena marssin sitten kerran kapakassa Juhani Laitalan eteen ja sanoin jotenkin näin: kiitos sinulle vakuuttavasta roolistasi sarjassa Puhtaat valkeat lakanat. On niin aidon oloista jälkeä! - Tietenkin punastelin jälkeenpäin, mutta ihan tyytyväiseltä se näytti. Ehkä lämmitti. Markku Veijalaista kiittelin myös koko kaupan asiakaskunnan kuulleen kerran upeasta rokin historia-sarjasta Sävelradiossa samoin kuin Studio 55:nn vetämisestä. -Ja kellekäs vielä on kiitokset menneet multa? Niin, se oli Aira Samulin, jota kiitin siitä, että hän loistava esimerkki meille nuoremmille. Siinä muuten onkin mielestäni rohkea ihminen, kyllä hän varmaan on uransa alkuaikoina saanut kuulla vaikka minkälaista palautetta: kehtaakin, noin lyhyessä hameessa, ettei häpeä yhtään, tuon ikäinen ihminen...

Terveyskeskuslääkärille sanoin viime käynnillä, että oletpa oikeassa ammatissa, harvoin tapaa noin aidosti välittävää henkilöä sillä tuolilla. Nuori mies hymyili kainosti takaisin.

Tämä nyt kuulostaa jo taas siltä, että kehun omaa erinomaisuuttani. Ei ole tarkoitus. Haluan rohkaista sinua myös antamaan palautetta, positiivista ainakin. Ja kaipa negatiivistakin pitää voida antaa, jos aihetta on. Ettei tarvitsisi jupista jälkikäteen: minä kyllä meinasin sanoa...Mutta huutamaan ei kuitenkaan pidä ryhtyä, hienotunteinen on lupa olla!

Kiitokset eivät todellakaan antajalleen maksa mitään mutta saajalle voivat olla kultaakin kalliimmat. Ihan siinäkin tapauksessa, että saaja on kuuluisa ja juhlittu. - Katsoin eilen Viikkoni Marilynin kanssa -leffan. Elokuvasta sinänsä en nyt niin erityisesti pitänyt, mutta kyllä selväksi tuli, miten loputtoman epävarma se ihana, juhlittu, lahjakas näyttelijä oli! Kolhittu itsetunto tarvitsee aina uudelleen positiivista palautetta. Eikös meillä useimmilla ole ainakin pienen pieni naarmu siinä itsetunnossa? 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

UrmasVahteristo | Vastaa 10.11.2013 19.23

Kun jutu päiväys on 9. lokakuuta 2012, niin vähän liian aikaisin "tapoit" Uolevi Vahteriston. Hän menehtyi vasta vuoden 2013 keväällä.

Kaarina 10.11.2013 19.42

Hei, sori kovasti paljon! Olisin siis vielä ehtinyt Uoleville tuon viestin lähettää! En tiedä, mistä minulla oli noin vuorenvarma käsitys.

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS