Tänään ajattelin...

Elämä ei oo aina yhtä juhlaa,

usein se voi olla myös ruusuilla tanssimista.

Voi, miten vitsikästä. 

Tuntuu, ettei nykyisin muuta kuulekaan kuin vastoinkäymisiä, sairauksia, kuolemaa, masennusta... On huolta, murhetta  ja ärtymystä: lapsista, kumppaneista, työstä, trumpista, kimistä, ilmastosta, lihasta, muovista, lisäaineista, tv-ohjelmista...

Ottaa päähän, kun Pieter laittaa melkein tyhjän tiskikoneen päälle, niin kuin eivät sähkölaskut jo muutenkin olis isoja. Ja se vasta kiukuttaa, kun se ei vastaa mitään, kun kyselen, mihin naapurilta saadut valamonruusun poikaset istutettaisiin tai se tyrnipensas. Ei sillä ole siihen kantaa, mieluiten heittäisi molemmat varmaan lehtikompostiin! Ja entäs sitten se, kun ehdotan uuden (käytetyn siis) soutuveneen hankkimista, ja hän on sitä mieltä, ettei tarvita. Niin kuin muka tietäisi näistä savolaismallisista soutuveneistä tuon taivaallista. On tietävinään, että tuo ikivanha lasikuituvene on ihan passeli myös soutamiseen (EI todellakaan ole, se on moottorivene!). Ja että se tuhahtelee, kun puhun Heinäveden musiikkijuhlista. Hänkö johonkin kirkkoon kuuntelemaan ylikallista musiikkia, olkoon sitten joku lasonpalo tai joku rouvali ohjaksissa, so what!

 

Näin sitä aletaan keräta sitä kiukkua ja pahaa mieltä. Mietin tänään, milloinka mahtoi olla, kun isä lakkasi kutsumasta äitiä Tipuksi. Kun oltiin lapsia, äiti oli aina isälle Tipu. Niin paha suustaan ja ilmeistään kuin äiti olikin. Isä sanoi vain, että "äläpäs nyt Tipu..." Jossakin vaiheessa se loppui se tiputtelu. Näinkö meille kaikille käy? Onko se luonnonlaki? - Että pikkuhiljaa lakataan sanomasta jotain nättiä, se kuulostaa vähitellen tyhmältä ja lapselliselta. Sitten lakataan koskemasta, mitä sitä nyt turhia... Elämä muuttuu tasapaksuksi, puuduttavaksi arkipäivien jonoksi. Mitäpä tässä, kuolemaa odotellessa...

 

Yksi ystävä suree, kun ei koskaan ole löytänyt ketään. Tuntuu yksinäiseltä. Hauska ja iloinen ihminen. Fiksu nainen. Joiltakin on lapsi kuollut tai niitä ei koskaan edes syntynyt. Muutamille on tullut ero jonkun 40 vuoden jälkeen, monilla on lasten kanssa ongelmia, aikuisten ja nuorten. Jollakin on sairautta, toisilla on kuolema käynyt kylässä. Sitten on niitä ikuisesti katkeria, omaa ja läheistensä elämäänsä myrkyttäviä ihmisiä, jotka eivät näe, mitä tekevät. Eräs sellainen seisoi tässä taannoin edessäni tinkaamassa, miksi minä vihaan häntä niin kovasti. Ihminen, jonka olemassaolo ei merkitse minulle mitään, jota en edes henkilökohtaisesti tunne, vaikka toki tiedän. Ajattelin, että kylläpä täytyy elämän olla vaikeaa, kun täytyy noin epätoivoisesti etsiä  syntipukkia omalle pahalle ololleen. Miksi sitä vihaisi jotain tuntematonta ihmistä? Noh, monet kyllä vihaavat. Maahanmuuttajia, eri rotuisia, eri uskontokuntaan kuuluvia, naapurikunnan asukkaita jne. Meidänkin ihanassa, sopuisassa talossa alkoi taannoin vihanpito erästä rouvaa kohtaan, mielestäni käsittämättömästä syystä. Tämän eripuran takia, porukka on jakaantunut kahtia. Jaa-a, on se näköjään parempi vähän riidellä, siitähän sitä saa sielulleen rauhan. 

 

Ruusuilla tanssimista, niinpä. Ei kun: just niin! Kun hiukankin mietin, niin minua ei oikeasti ota päähän paljon mikään omassa arjessani. Ei oikeasti se, että Pieter laittaa tiskikoneen päälle puolityhjänä, ei se, että se imuroi joka päivä, ei se, että se jättää vessan pytyn kannen aina auki tai että ruusun taimet ei kiinnosta...Pikku juttuja, tuollaistenko asioiden antaisin pilata päiväni? Eikö tässä mitään muuta  valittamisen aihetta? Pitääkö olla jotain, josta valittaa? Eikö sitä muuten tajua olevansa hengissä? Omasta asenteestahan se on kiinni. Kuulostaa lässyltä ja vihreältä ja flowlta ja muulta huuhaalta, mutta kyllä se niin on. 

Pieter hymyilee, vaikkei yleensä kuuntele (moniko mies kuuntelee?), kehuu mun ruokia, ei jäkätä mun valvomisesta (se menee klo 22 nukkumaan), keskustelee kanssani (maailman politiikasta, jollei muusta), ei jäkätä viinistä, huolehtii allergiapillereistä ja hyttyskarkotteista (molemmat siis hyttysiä vastaan), lähtee aina mukisematta kylään, eikä myöskaan valita, jos kutsun vieraita, ei juo, antaa mun olla kaupungissa, jos haluan, ei ikinä vihjaile mitään ikävänsorttista mun menoistani tai tapaamisistani. Eli on ihan tolkun mies (Huh, mitähän tuo sitten merkitseekään! Ennen vanhaan se ymmärrettiin kyllä: normaali, kohtuullisen ok-tyyppi.)

Ja kun terveyttä on toistaiseksi ollut, vielä eivät dementian merkit hyökkää esiin, sitä jaksaa aina joskus innostua jostakin, on ihania ystäviä, aurinko paistaa (ja sadettakin toivottavasti tulee sopivasti niin, että mustikka- ja sienisato pelastuu), hengen ruokaa tarjoavat elokuvat ja kirjat (parhaillaan menossa Mehiläisten historia, norjalaisen Maja Lunden todella koukuttava romaani), niin eikö se jo ole aika ruusuista? Ja melkein yhtä juhlaa?

Asennekysymys.

PS. Taisi tulla vähän liioiteltua. Joskus ottaa päähän, on asioita, isoja ja pieniä, jotka nyppivät ja joskus on IHANA saada valittaa ja purkaa mieltään. Se jo kummasti helpottaa. En erityisesti tykkää niistä, jotka näkevät AINA kaikessa jotain hyvää ja kaikissa jotain kehumisen aihetta, vaikkei sitä oikeasti ole. Mistään ei ikinä saisi valittaa ja syyllisyyttä pitäisi tunte, jos ei ole kiitollinen kaikesta...

PS 2. Menikö tämä nyt vähän omituiseks? (Naisen kirjoittama, selvästi. Tyypillistä! Itkevä)

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

lähikäly | Vastaa 19.06.2018 11.06

Hahaa.. just niin

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS