Tänään ajattelin...

Ikihongat huminoi

Joskus lapsena kun kuljettiin luonnossa, törmättiin joissakin hoidetuissa metsissä opastauluihin, joihin oli koukeroisin kirjaimin poltettu riimit:

Älä tallaa nurmikoita
älä puita vahingoita
älä parjaa, älä pauhaa
älä riko luonnon rauhaa
älä tärvää mikk’ on somaa
vaali, suojaa toisen omaa.

Söpö loru, sen ohjeita sopii edelleen noudattaa.

Mökkimme läheisyydessä on Koloveden kansallispuisto, laaja eläimille ja kasveille rauhoitettu alue, jossa jopa moottoriveneellä kulkeminen on kielletty. Ikimetsät, joiden luonnonmukaista uudistumista vaalitaan ja joissa on tarkoitus liikkua vain metsähallituksen ylläpitämiä reittejä pitkin, muodostavat ainutlaatuisen, vaihtelevan  ympäristön. Opastaulut siellä täällä kertovat alueen synnystä, ikivanhoista kalliopiirustuksista, eläimistöstä, kasveista. Polku kulkee jyrkännettä alas, rinnettä ylös, sammaleet kumpuilevat kivien ja lahopuiden pinnoilla, pystyyn kuolleet kelot kurottavat harmaita oksiaan ylöspäin. Hongat humajavat ja saniaiset supisevat pitkospuiden molemmin puolin. Välillä reitti kulkee jääkautisen kivimaaston läpi, välillä kiertää valtavan siirtolohkareen editse. Salaperäisten onkaloiden uumenista voi luulla nähneensä ahman silmien välähdyksen, ja jos kurkistaa kivenkoloon, on kuulevinaan ketun pidättävän hengitystään. Polun kaartaessa rannemmalle näyttää siltä kuin majavan litteä hännänpää olisi juuri vilahtanut piiloon ihmisaskelten tieltä. 

Parin kilometrin vaelluksen jälkeen on kiva istahtaa kelohonkaisen pöydän ääreen ja kaivaa eväät laukustaan. Tulenkin voisi tehdä, grillipaikka on oivallisesti suunniteltu, kannellinen tulisija ja  paistoritilät, jotka voi kääntää tulen ylle. Sivummalla on alusta teltalle. Toinen vastaava paikka on muutaman kymmenen metrin päässä. Tulee ihan partiotyttömäinen olo.

Lapsenlapsen syyslomalla läksimme taas kerran Koloveden retkelle, Pieter ja minä, tytär ja lapsenlapsi. Ja Waya tietenkin. Varmuudeksi kumisaappaat jalkaan (koira selviäisi ilman), saattoi olla vetistä menoa, sen verran oli satanut. Paljon eväitä reppuihin, kahvia ja mehua, voileipiä ja banaanikakkua, Wayalle herkkupaloja. Istuma-alustat.

Reitillä Waya tietää jo, miten ollaan, alkaa vimmattu kepin haku- ja piiloutumis-leikki. Pieter kulkee edellä, Waya juoksee edes takas, aina välillä etsii keppiään jossain kaukana, löytää ja tuo sen lähistölle, sitten taas matalana kyyryssä mättäiden takana odottaen, että se heitetään uudelleen. Tytär nauttii, kun on päässyt luonnon helmaan. Lapsenlapsi pälpättää. Mummi pälpättää. Pieter erkanee yhä kauemmaksi, mutisee ehkä jotain hollantilasta versiota: alä parjaa, älä pauhaa, älä riko luonnonrauhaa-lorusta. Tytär yrittää nauttia luonnonrauhasta. Huomauttaa kerran lapselleen. Huomauttaa kerran äidilleen. Että jos voisivat välillä olla hiljaa. Mummi ja lapsenlapsi vain jatkavat.

- Miks täällä on näitä lankkuja? lapsi ihmettelee

- Metsähallitus on tehnyt pitkospuut, että olisi helpompi kulkea. Kattokaa noita puita, naava kasvaa kai pohjoispuolella...

- Miks se ei ole tähän kohtaan niitä tehnyt? Kato mummi mun veistä, arvaa, mikä tämä on? (avaa yhden ulokkeen monitoimiveitsestään)

- No kun siitä voi vielä kulkea..., älä älä, varo nyt, jos kaadut ja leikkaat itses...

- En mä leikkaa... Tämä on taltta ja tässä on, kato mummi... Tässä on ihan märkää, kyllä tähänkin tarttisi ne puut... Mummi tässä on pienoissakset, nää on tosi kätevät.

- Herrajestas, laita nyt se jo pois, jos vaikka tippuu, et löydä ikinä. Juu, onpas todella paljon vettä, melkein joki. Se on varmaan nyt tilapäisesti, jos se jää pysyvästi, niin tekevät ne tähänkin  pitkospuut.

- Kato, miten syvä kohta tässä on, tää keppi menee sinne melkein kokonaan (lapsi on jo kivellä polun vieressä sorkkimassa jotain lähdettä).

- Älä nyt vain putoa siihen...

- Onko se suonsilmä?

- No ei se ole, mutta kyllä täällä sellaisiakin voi olla.

- Me mentiin yks päivä koulun jälkeen Matiaksen ja Otson kaa metsään ja löydettiin suonsilmä. Voiko siihen upota?

Tytär koettaa kestää. Sanoo sitten, että puhukaa nyt edes vuorotellen, hän yrittää kuunnelle puron solinaa.

- Kato, lapsi, tässä on maan alla joku virta, kuunteles vähän. Kuuluu solinaa, ihan melkein kosken pauhu, eikä mitään näy, mummi selittää. - Ai joo, sori, yritetääs olla hiljaa vähän aikaa.

- Niin, kyllä mä kuulen, se on tuolla sammalen alla, jos sen sammalen rikkois siitä...

- Tämä on sellainen ikimetsä, tästä näkee, miten maakerrokset vähitellen peittävät kaiken alleen, jos ei niille tehdä mitään. Puut kaatuvat vanhuuttaan tai myrskyissä, sammaloituvat, sammaleet leviävät ja leviävät, kokonainen joki voi jäädä piiloon niiden alle, onkaloon..., minä mummi taas intoudun selittämään. Kummallista, vaikka niin tykkään metsän hiljasuudessa, joskus vaan suu käy ja käy.

- Hei, kuulkaa nyt ihan totta, ollaaks välillä kaikki ihan hiljaa, kuunnellaan vain luonnon ääniä, sanoo tytär.

- Joo, tai mulla nyt aina nuo korvat soi, on paha tinnitus, niin ettei koskaan ole pelkästään niitä luonnon ääniä... minä taas aloitan.

- Äiti, tykkääks sä sitten puron äänestä, siitä solinasta? Hassu sana: so-li-na. No kuule, minä voin tehdä sulle sellaisen purottimen, se on ihan helppo, otetaan vain lankku ja laitetaan siihen esteitä...lapsi toimittaa.

- Sitä voi vaikka meditoida sillä tavalla, että on silmät kiinni ihan hiljaa ja kiinnittää vain huomion siihen, mitä ääniä kuulee, tytär yrittää.

- Mut jos laittaa silmät kiinni, voi astua vahingossa kiven koloon tai liukastua pitkospuilta, lapsi järkeilee.

Matka etenee hauskasti rupatellen, luonnonrauhasta ei kuitenkaan ole paljon tietoa. Paluumatkalla jalkojen juureen levittäytyvät äidin ja tyttärenkin ihastukseksi siellä täällä mehevät suppilovahveromatot, pakkohan ne on siitä pois poimia.Ympärille ei enää paljon vilkuilla, katse on naulittuna polun vieruksiin. Ainakin omalta osaltamme olemme siten poimineet luonnonrikkaudet talteen. Lehdissä kuitenkin taas pian syytetään, miten laiskoja poimijoita ollaan, jätetään marjat ja sienet metsiin mätänemään.

Jalat väsyneinä mutta kuivina saavumme rentouttavalta(?) luontoretkeltä kotiin. Poika alkaa heti väsätä purotinta äidilleen.

Seuraavana päivänä rikomme kuitenkin luonnonrauhan rikkomisennätyksen. Lapsi saa hepulin, josta mummi saa hepulin ja tytär sitten myös joukon jatkoks. Silloin huudetaan niin, että tanner kumajaa ja kaiku vastaa. Siinä sitä vasta on luonnonrauhaa! 




Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS