Tänään ajattelin...

Sivistystä kaaliin

Minä olen kotoisin niin sanotusta lukeneesta perheestä.  Oli kirjahylly, jossa oli muutakin kuin koriste-esineitä, oli pienet ja suuret tietosanakirjat (siihen aikaan ovelta-ovelle-myyjät saivat jalka oven välissä ujutettua koteihin sivistystä osamaksulla), oli kansojen historiat summuut. Vanhemmat lukivat, minkä töiltään ehtivät. Vai lukivatko? Ehtivätkö ollenkaan? Olivatko kirjat vain näytillä, hienot nahkaselät antoivat arvokkuutta olohuoneeseen.  En muista, että olisi luettu, ainakaan kirjoista  ei keskusteltu. Kotiin tuli lehtiä: Savon Sanomat, Uusi Suomi, Maaseudun tulevaisuus. Ja tietenkin Suomen Kuvalehti, jokaisen porvariskodin MUST. Ja kevyempänä lukemistona Valitut Palat.  Porvariston hillitty charmi. Mutta mistään niistä ei koskaan puhuttu. Ei artikkeleista, ei uutisista, ei edes VP:n vitseistä. Liekö vanhemmat keskenään, mutta meille lapsille ei. Eikä edes lasten kuullen.

Silloin 40- 50-luvulla ei lapsia kuitenkaan kasvatettu niin kuin 2000-luvulla, tasavertaisina osallistujina. Kai oli niitäkin perheitä, joissa lasten mielipidettä kysyttiin, heitä kuunneltiin ja heidät yleensä otettiin huomioon. Kai oli niitäkin perheitä, jossa vanhemmat valistivat lapsiaan, puhuiv at näiden kuullen politiikasta, maailmanmenosta, kaupungilla kuulluista juoruista. Meillä ei. Meidän perheemme eli  epä-perhemäistä elämää. Mitään yhteistä ei koskaan ollut, ei yhteisiä ruoka-aikoja, ei yhteisiä tekemisiä ja menemisiä, ei yhteisiä tv-iltoja. Jokainen omassa poterossaan, omat asiat, omat surut ja murheet, ne eivät kuuluneet muille.

 

Ystäväni Ritvan perheessä ei oltu kirjasivistyneitä. He asuivat kahdessa huoneessa, viisihenkinen perhe, äiti kotona ja isä vanginvartijana.  Heillä kuluivat Mika Waltarit ja Alexander Dumasit vuorotellen kaikkien käsissä.  Monte Kriston Kreivi ja sellaiset kirjat kuin Rebekka ja Serkkuni Rakel (Daphne du Maurier) –vanhempieni mielestä puolivillaisia populäärijulkaisuja – voi, niiden kirjojen tarinoita pähkäiltiin Ritvan perheessä, yhdessä ruokapöydän ääressä.  Minä ja sisareni päästiin joskus osallisiksi noista iloisista yhdessäoloista. Haikeina. Niiltä vierailuilta sain myös luettavaksi Margaret Mitchellin Tuulen Viemää, piilottelin sitä äidiltäni pöytälaatikossa koulukirjojen alla –varmuuden vuoksi.

 

Tänään katselin 5D-dokumentti TV5:ltä. Siinä Gatwickin lentokentän vessasta 24 vuotta sitten löydetty poika, nykyisin nimetään Steven, etsi äitiään. Steven on itsekin jo isä ja vasta nyt aikuisena todella yritti löytää hänet hylänneen naisen. Hänhän ei voinut varmuudella tietää edes, mistä maasta hän oli kotoisin (no, Suomesta ei ainakaan, sen verran britiltä hän näytti). Hänellä oli terveisiä äidilleen ja  isälleenkin: hän vain haluasi jutella, tietää, mitä tapahtui. Hän ei kanna vihaa eikä katkeruutta. Samassa ohjelmassa oli myös nainen, joka oli samoin hylätty, jopa ihan suoraan synnytyksestä, vielä verisenä ja napanuora leikkaamatta. Tämä nainen  pääsi etsinnöissään niin pitkälle DNA-testin avulla, että löysi velipuolensa. Tämäkään ei tiennyt äidistään, hänetkin oli vain jätetty jonnekin. Nyt heillä oli kuitenkin toisensa, vaikka yhteistä äitiään he eivät luultavasti koskaan löytäisi.

 

Minulla sentään on vanhemmat. Ja kasvatettukin on, sivistettykin jossakin välissä. Oma isäni on kuollut jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Äiti on jo vaikeasti dementoitunut.  Ei noista lapsuus- ja nuoruusajoista olisi silti koskaan voinut kysellä. Ei olisi voinut kyseenalaistaa heidän kasvatusmetodeitaan, ankaruuttaan, välinpitämättömyyttään. He kasvattivat omista lähtökohdistaan  käsin. Isällä ei ollut kerrassaan mitään (kasvatus)arsenaalia käytössään. Voin kuvitella hänet nyt itseni ikäisenä, hyvänen aika, eihän ihminen silloin vielä ole valmis! Eihän hän 67-vuotiaana tiedä vielä yhtikäs mitään elämästä! - Älä nyt  tyttö hyvä tule kysymään jotain jostain kirjojen lukemisista ja ruokapöytäkeskusteluista. Paljonhan minä luin. Nimenomaan minä. Kai me puhuttiinkin, mitä sinä nyt. Kysy äidiltäs! – Jospa kysyisin äidiltäni, 67 v. Silloin oli vuosi 1987. Äiti taisi olla vielä aktiivisesti politiikassa, oli menoja, matkoja, ystäviä. - Mitä sinä nyt siinä utelet, totta kai me puhuttiin teille ja yritettiin kaikkemme. Kaikkemme yritettiin, että teistä tulis kunnon kansalaisia. Kun ei teillä koulussakaan niin kummosesti mennyt ikinä. Miten paljon me uhrattiin! Tämäkö sitten on kiitos? – Äitini samassa iässä kuin minä nyt. Kuvittelinko minä, silloin 42-vuotias NUORI nainen, että sen ikäinen vanhempi nainen olisi joku kaikkitietävä aikuinen? No ei,  en kuvitellut, koska silloin äitinikin oli oppinut  jo vajavaisuutensa ja alkoi vähitellen pitää minua tasavertaisena, puhua minulle itseasiassa lopultakin kuin ystävälle, aikuiselle naiselle.

 Kirjahyllyistä me ei siinäkään vaiheessa puhuttu, eikä tietosanakirjoista. Muista kirjoista sitäkin enemmän. Ja elämästä, ihmisistä, politiikasta ja ilmiöistä. Tuntui, että äiti oli kasvanut aikuiseksi siinä sivussa kuin  itsekin olin kasvanut.

 

Stevenin tarina tänään tv:ssä –lopputoteamana oli, että Stevenin äiti ei ole ottanut yhteyttä, vaikka juttu on julkaistu valtakunnallisessa lehdessä – sai minussa aikaan empatian tunteen lisäksi kiitollisuuden siitä, että tiedän edes, mistä tulen ja kuka olen. Minulla on kaikki eväät miettiä, miksi elämässäni on niin tai näin.

 

Jokaisella on oma tarinansa, jokaisesta ihmisestä voisi tehdä kirjan, monta kirjaa, elokuvan tai sarjafilmin.

 

Sivistystä kaaliin? Jotenkin se kirjahyllyn olemus viehätti, luin kiellettyjä kirjoja salaa ja sallittuja julkisesti, mutta vähän. Rimpuilin sen hiivatin sivistyksen kanssa, jossakin vaiheessa tein totaalisen stopin. Niin kuin muka äitini olisi edes moista huomannut, yhhmm.  Kun  sitten aikoinaan tapasin exäni, hän kauhisteli lukemattomuuttani ja iski ensimmäiseksi käteeni Boris Pasternakin Tohtori Zivagon. No, siitäpä sitä sopi sitten aloittaa…

 

Siitä pitäen olen sitten lukenut aina joutessani ja silloin tällöin kirjoitellutkin pikkasen.

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

Tarmo Wagner | Vastaa 30.12.2012 18.35

Suurin lahjani oli isälä saatu Kuhuvat Vuosisadat. Äiti kielsi katsomasta kuvia. Joten katsoin ensin kuvat, siten luin kv-tekstit ja lopulta ahmin koko sarjan!

Henrik Wulff | Vastaa 28.10.2012 18.25

Oikein hyvä.

Jarmo | Vastaa 27.10.2012 22.24

Tulihan niitä: Savo, Kainuun Sanomat, Iisalmen Sanomat, Warkauden Lehti mm. En ole varma onko nuo nimet jetsulleen oikein, mutta voi Kejos-parkaa...

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS