Kun elokuvan nimi on Hirviön kutsu, jätän taatusti katsomatta - ellei se tule Teemalta. Eilen tuli, ajattelin, että on joku vanha mustavalkoinen "laatuleffa", mutta vilkaisin silti tietoja. Ei, oli vuodelta 2016, minulle tuntemattomien
tekijnöiden aikaansaannos, jolle oli arvostelija antanut neljä tähteä. Piti siis katsoa, ja kyllä kannatti!
Eroperheen pikku poika (joku 10 -12 v.), koulukiusattu, ankaran isoäidin paimentamana, kielsi itseltään
ilmiselvän totuuden: syöpää sairasta äiti ei tulisi selviytymään. Aina oli äidille tarjolla uusi, ihmeellinen lääke, joka nyt kyllä tehoaisi. Suojakseen poika oli kehittänyt hirviön, joka kehkeytyi
talon edessä olevasta marjakuusesta aina klo 12.07, yöllä tai päivällä. Hirviö kertoi tarinoita. Hirviön tarinat opettivat, että maailma ei ole mustavalkoinen, murhaaja voi rakastaa, ilkeä ihminen voi
olla oikeassa jne.
Pojan silmittömät aggressiot olivat ymmärrettäviä ja anteeksiannettavia. Lopulta hirviö pakotti pojan tunnustamaan, että samaan aikaan, kun hän toivoi, että äiti paranisi, hän
toivoi, että kaikki olisi ohi. Eli koska hän sisimmässään tiesi, että äiti kuolisi, hän jollakin tapaa halusi hyväksyä sen ja päästä joskus irti tuskastaaan. Ristiriitaiset tunteet velloivat
pojassa, painajainen piinasi joka yö. Ajatuksia herättävä elokuva!
Paljon on puhuttu viime aikoina vastakkainasettelusta. Monet ihmiset näkevät maailman joko-tai-linsseillä, eivätkä heidän silmänsä
ole koskaan avautuneet. Vihollinen on vihollinen ihan kaikessa. Väärässä kaikessa, opposition mielipiteet totaalisen, sanonko mistä. Meillä Suomessa on jo kauan sitten lanseerattu politiikkaan käsite konsensus, olisko
ollut Holkerin hallituksen aikaan, jolloin taisi syntyä ensimmäinen sinipunahallitus. Samoin työmarkkinoilla. Nyt tuntuu taas, että on vähän hakusessa ja maailma on taas muuttunut mustavalkoiseksi. Eilinen filmi pisti vähän
taas pohtimaan tällaisiakin.