Junassa minua vastapäätä isti nuoripari, käsikädessä. Puheista ymmärsin, että olivat juuri alkaneet seurustella, ekaa kertaa oli vasta tavattu toistensa kavereita. Ulkoisesti he
eivät mielestäni näyttäneet toisilleen sopivilta, tyttö oli söpö, siis söpöläinen, poika oli originellin älykön näköinen. Pojan kasvot olivat pienemmät kuin tytön. Saa olla miten
vaan, mutta jotenkin tyttö vaikutti isommalta. En tietenkään tiedä pariskunnan pituutta saati pituuseroa. Mutta ne jutut! Ihastuin pojan puheisiin. Hän vaikutti varmalta, mutta ei ollenkaan besserwisseriltä, hän analysoi
positiivisessa hengessä jotain keskusteluaan tytön kavereiden kanssa. Tuntui tykänneen ystävistä, jostakin ystävästä ainakin. Oli puhuttu jotain taloustieteiden alaan kuuluvaa. Poika siis vaikutti mukavalta ja
älykkäältä. Tyttö oli ihan kiva, mutta en saanut käsitystä, että olisivat ihan samalla tasolla. Siis hengenlahjoiltaan. Tai mikä minä olen sanomaan! Mutta teki kovasti mieli sanoa tytölle, niin kuin minulle
sanottiin kerran:
Oltiin Pieterin kanssa Muoniossa, keskellä Lapin erämaata kivassa erikoisessa kahvilassa. SIsustus oli hyvin värikäs, jotenkin enemmän meksikolais- kuin lappilais-
tai lappalaistyylinen. Kahvilassa oli meidän lisäksi vain yksi muu asiakas, paikallinen. En muista, tuliko hän peräti meidän pöytäämme vaiko huuteli vain omasta pöydästään: "Tyttö, mistä
sinä olet löytänyt tuon timantin? Pidä kiinni siitä!"
Arvaat, että Pieter oli ihan vähän imarreltu! Mutta junan pariskunnalle en sanonut mitään. Tämähän
on tätä tyypillistä suomalaista: teki kyllä mieli sanoa, mutta...