Katsottiin just tallennuksesta elokuva Yön kuumuudessa, vuodelta 1967. Pääosassa hieno näyttelijä Rod Steiger. Sai osastaan oscarin. Koko elokuva palkittiin myös monella muulla oscarilla. Vanhanaikainen, liian arvattavissa
jne, Pieterin mielestä Hesarin viisi tähteä olivat liikaa. Minä olisin antanut kuudennenkin. Joskus tuntuu, että tähdet ropisevat helposti vanhoille leffoille. Mutta tässä ymmärsin peilata elokuvaa aikaansa vasten.
Vuosi 1967. Klu-klux-klan vetreimmillään (aika ikävästi sanottu, eikö?). Että joku tekee tällaisen leffan, missä viimesen päälle punaniska-poliisi alkaakin arvostaa mustaa miestä. Kantti ei antaisi periksi,
mutta jotain valkoisen purkkaa jauhavan poliisin sielussa tuntuu tapahtuvan.
Ettäkö taide ei voisi muuttaa maailmaa? Ainakin elokuvataide. Hitaastihan se tapahtuu, ihan liian hitaasti ja sitten tulee se Imperiumin vastaisku. Tässä
tapauksessa äärioikeistolaiset ja uusnatsit. Suomessakin puolustamassa tätä kallista isänmaata, johon heillä on ollut onni syntyä. Eivät he kansallisuuttaan ja syntymämaataan itse valinneet. Kukaan ei valitse, ei
musta eikä keltainen, ei valkoinen eikä punainen.
Nyt sentään voidaan tehdä noita rasismin vastaisia elokuvia ja tehdäänkin melkein urakalla: Hidden figures, Piiat, Green Book, BlacKkKlansman... Mutta että
vuonna 1967. Siitä kai se vähitellen lähti. Jotkut valkoiset ovat ylemmyydentuntoisia pelkästään siksi, että ovat valkoisia. Heillä ei ole muuta kuin ihonvärinsä, joka tekee heistä muka parempia.
Rasismi on niin syvään juurtunut, että mahtaako koskaan kadota maailmasta. Mutta tässä pieni toivonpilkahdus vuosien takaa:
No sitten: leffan loputtua Pieter meni nukkumaan ja minä surfailin kanavilla ja osuin dokumenttiin Queenistä ja Adam Lambertista. Tästä pääsemme homouteen, joka käsittämätöntä
kyllä on ollut sekä sairaus että rikos sekä synti. Ja monien mielestä on vieläkin, veikkaisin jopa kaikkia noita kolmea. Dokumentti oli upea. Ihan jo siksi, että vaikka Freddie Mercury on ollut kuolleena jo lähes 30
vuotta hänen musiikkinsa soi edelleen tuhatpäisille yleisöille ympäri maailmaa ja nuori, upea Adam Lambert on astunut Freddien saappaisiin, jotka sopivat hänelle kuin valettu. Niin kuin joku haastateltava sanoi: nuoriso saattaa tulla
konserttiin Adamin takia ja lähteä sieltä Queen-fanina. Ja oliko niin, että hän oli eka julkihomo, jonka levy palkittiin tai jotain, en muista mitä sanottiin. Dokumentissä sanottiin, että Freddie vei homojen asiaa eteenpäin
ison harppauksen. Asiaa, jossa ei pitäisi olla milloinkaan ollut mitään eteenpäin vietävää. Rakkaus ja tunteet, seksuaalisuus on aina ollut sellaista kuin on.
Eilen katsoin (myös tallennuksesta) sellaisen elokuvan
kuin Kaksi pientä rakkaustarinaa (vai miten se nimi nyt meni). Homoista. Hieno elokuva, mielestäni kertakaikkiaan hieno. Vanessa Regrave, jonka roolihahmo oli elokuvan alkuosassa nuori rouva, joka ikäväksi yllätyksekseen huomasi miehensä
olevan homo. Ei voinut tätä hyväksyä, piti rikollisena, inhottavana. Hyväksyi vasta ikivanhana, kun lapsenlapsi, kirkasotsainen nuorimies myös osoittautui homoksi. Ei aluksi silloinkaan. Tämä ei kuitenkaan ollut koko
tarina, vaan jälkiosassa tämä isoäitinsä kanssa asusteleva nuorimies harrasti yhdenyön tinder-suhteita, ei tiennyt muusta, ei tiedostanut, että hänelläkin oli oikeus rakkauteen, täydelliseen ihmissuhteeseen.
Kädestäpitäen piti opettaa. Kaunis elokuva.
Ymmärrän sen, että en ymmärrä kaikkea. Mutta jos siitä ei ole minulle eikä muille mitään harmia, niin miksi en hyväksyisi. Kuten esim tämä
nuori korkeushyppääjä Jere Nyström. Erikoinen ilmestys. En ymmärrä, mitä hänen päässään liikkuu, mutta ei minun tarvitsekaan ymmärtää. Pitää vain hyväksyä.