Ja miljoona kertaa vaikeampaa ja työläämpää kuin vaikeaselkoisissakaan elokuvissa on esitetty. Ainakin, jos joutuu selvittelemään parikymmentä vuotta sitten jossain Afrikan valtiossa tapahtuneita sotarikoksia.
Hesarin uusimmassa kuukausiliitteitteessä on Anu Nousiaisen kattava 14-sivuinen raportti miehestä, joka on ilmeisesti syyllistynyt Liberiassa 1999-2003 mitä hirveimpiin tekoihin. Oikea suurteko Anulta tämä artikkeli, mutta
kerrassaan käsittämätön uroteko suomalaisilta poliiseilta selvittää koko tapahtumien ketju, joka johti varhain tiistaiaamuna 10.3.2020 mustaihoisen tamperelaisen lehdenjakajan (ja siivoojan) pidätykseen hänen kotinsa
ala-ovella, kun hän oli palaamassa töistä.
Eipä voi enää vitsailla poliiseista, joista toinen osaa lukea ja toinen kirjoittaa. Ja hävetköön ne suomalaiset veronmaksajat, jotka valittavat veroeurojensa hupenemisesta
tällaiseen selvitystyöhön. Oikeassa ovat ne, jotka sanovat, että Suomi ei saa olla se maa, johon voi rauhassa paeta tekemiään hirvittäviä, epäinhimillisiä julmuuksia. Koskaan ei jää kiinni, siellä
elelet sitten lintukodossa loppuikäsi.
Mutta että poliisina olet saanut vihjeen ja alat kyselemään perään. Et oikein tiedä, mistä aloittaisit: esimies saattaa olla vastahakoinen (niinkuin elokuvissa on tapana),
budjetti on rajallinen, tiedot ovat hataria. Kun lopulta olet ryhminesi etsimässä todistajia haastatellaksesi heitä, kieli ja käsitteet ovat vieraita, jopa englanti on käsittämätöntä mongerrusta, ajankulusta on
käytössä ihan eri määreet kuin meillä (silloin, kun olin nuori, silloin kun sadekausi alkoi, silloin kun riisi kypsyi...), olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin jännittävällä safarimatkalla jossain eksoottisessa
Afrikan maassa, ja silti et luovuta. Jaksat jatkaa. Ja kaiken aikaa on otettava huomioon, että ehkä oletkin väärillä jäljillä tai ainakaan et saa koottua tarpeeksi pitäviä todisteita, että henkilö voitaisiin
pidättää ja asettaa syytteeseen.
Huh, mikä kertomus. Ravisuttava. Kolminkertainen eläköönhuuto Suomen poliisille!!