Tänään ajattelin...

Parisuhde tai pari suhdetta

Siitä on kirjoitettu aina. Näytelmiä, kirjoja, runoja. Opaskirjoja. Pidetty seminaareja ja istuntoja. Joukolla tai pareittain. Oluen tai kahvikupin ääressä ystävän kanssa tai baarimikoille tuntoja purkaen, lyhytterapiassa eli ennustajalla. Tai yksin ihan oikean terapeutin kanssa: minä, parisuhteen osapuoli, sinä, terapeutti.

Parisuhteesta kirjoitti hiljattain Anna-Sofia Berner Hesarissa, arvosteli terapeutteja ja seminaareja aiheesta. Oliko tosissaan ja miten paljon, jokainen voi itse arvioida. Pari terapeuttia ainakin närkästyi ja laati yleisönosastoon vastineen. Itse käsitin Anna-Sofian tekstin niin, että hän jotenkin karsastaa kaikenmaailman seminaareja, joissa jaaritellaan ja lässytetään. Hän ehkä karsastaa pää kallellaan hurskastelevia neuvonantajia, joiden mielestä parin tulee PUHUA ASIANSA auki, poikki, puhki ja pinoon.

Anna-Sofia taitaa olla vielä aika nuori, mutta nuoruushan ei ole synti eikä paranematon tauti. Nuorena on vitsa väännettävä eli opittava asiat. Vaan aina ei opi, ei ole sitä ymmärrystä ja halua.

 

Joskus on niin, että parisuhde on väärä, on alun alkaen ollut väärä tai on ”kasvettu erilleen”, niin kuin ennen vanhaan sanottiin ainakin Amerikoissa. Ei tajuttu, kun oltiin nuoria, ettei tämä tule toimimaan. Oli niin jännää mennä yhteen, jopa naimisiin, leikkiä kotia. Terapeutit ei siinä sitten auta, kun puhutaan eri kieltä: toisen mielestä elokuva on pitkästyttävä, kun siinä ei tapahdu mitään, toinen taas näkee värit, maisemat ja mielen liikkeet. Toiselle kirjassa on liikaa sanoja, se on enintään hyvää unilääkettä, toiselle se on täynnä tunteita ja fiiliksiä, oppia ja unelmia. Toinen haluaa vaihtaa katseita kynttilän valossa viinilasia kohotettaessa, toinen irvistää ja sanoo, että onpas hapanta viiniä. Seksi ei suju, toisesta on kivaa, toisesta ei, kemiat poikkeaa.  Eikä ole edes tahtoa ymmärtää toista. Mutta jatketaan vain olemista, se on helpompaa, ei puhuta MEISTÄ, puhutaan lapsista, naapureista, työstä, ruokaostoksista, sähkölaskusta.

 

Sitä ei usko, että tämä on tässä nyt, ei tahdo uskoa, toivoo, on varma, että uusi päivä tuo muutoksen, ensi viikko, ensi vuosi. Eikä sitä muista, että toista ei voi muuttaa. Itsensä vain voi. Miksi helvetissä tuo toinen ei sitä tajua? Muuttaisi itsensä, eikä olisi tuollainen aina vaan! Jumankauta. Minunko tässä nyt aina vaan pitää, per…- Lähde sitten siinä terapeutille, ei kiitos. Kuuntelemaan jotain lässytystä, kun TUO TUOSSA on aina vaan se perkeleen sama ihminen.

 

Joskus sitten pikkujoulussa tai muussa vaaralliseksi tiedetyssä tilaisuudessa tulee sitten se toinen, SE TOINEN, näkee minut, huomaa minut, katse seuraa, hymy…Tulee se tunne, jota ei enää muistanut, tokko sitä koskaan oli kokenutkaan. Kun toivo on mennyt siellä kodin suunnassa. Miksipä ei, niin, miksipä ei. Kai minulla on oikeus onneen? Kai jokaisella on? Jakaisinko hetkeksi elämäni tuon vieraan kanssa, ottaisinko murusen onnea, kun se tielle tipahtaa? Ei kai minun elämäni ole sullottu tähän pakkopaitaan, saanhan minäkin välillä hengittää ja olla vielä kerran nuori ja vapaa!

 

Siinä sitä sitten mennään, syteen tai saveen. Joku ottaa riskin, joku ei. Joku ottaa uuden suunnan heti omasta halusta, joku taas pakon edessä. Ja onni läjähtää kohdalle kuin lumikasa katolta, joskus aika tuskallisesti suoraan niskaan. Enää on turha potkia.

 

Entä jos olisi varannut terapeutilta ajan sen entisen kanssa? Ennen kuin se kohtalokas samba tuli tanssittua?

 

Terapeutti on tarpeen silloin, kun on halua vielä jäljellä. Silloin kun vielä on toivoa, että oikeastaan minä haluan olla tuon kanssa, haluan vaan saada takaisin sen jonkin, joka on juuri hajoamassa. Haluan vielä saada yhteyden, joka kerran oli. Tiedän, että se olisi olemassa, mutta kun ei voi puhua. Ei osaa, ei kehtaa. Jos yrittää, tulee itku tai nolottaa niin, että alkaa nauraa. Ei hallitse itseään. Tai on pelko, että toinen pistää lekkeriksi, ivailee, katsoo halveksivasti. Omalle ihmiselle, sille, jonka piti olla se läheisin, jolle tuli valat vannottua, sille ei voi puhua. Ei vaan voi, tuntuu, että on liian paljon pelissä. Jos se nauraa tai halveksii, jos se suuttuu tai haistattaa, kaikki on mennyt. Itsekunnioitus, sen viimeisetkin rippeet, koko elämä on mennyt. Vieraan edessä voi vielä mokata, voi kaatua ojaan ja kömpiä sieltä ylös, oman edessä ei voi. Liian iso taakka, ylitsepääsemätön. Kuinka usein sitä on yrittänyt, anellut, alentanut itsensä, huutanut, raivonnut, etkö sinä jumalauta voi ymmärtää! Ei enää sitä.

 

Silloin on hyvä, jos on joku viisas ihminen, viisas nimenomaan, sellainen johon luottaa, joka istuu siinä ihan sinua varten. Joka ei tuputa mielipiteitään vaan saa sinut itse sanomaan, mikä olisi oikein ja hyvä, saa teidät molemmat puhumaan riitelemättä, olemaan heittelemättä katkeria ilkeyksiä toisillenne.

 

 Miten monta avioliittoa me kaikki ollaankaan nähty. Onnellisia, oikeasti onnellisia. Ja niitä, jotka yhtäkkiä ovat päättyneet kuin ajomatka rekka-auton nokkaan mutkan takana. Kaikki meni kerralla. Elämä. Hengittävät vielä, mutta eivät ole elossa. Elämä hajosi. Sukulaiset ja ystävät ovat ihmeissään. Ei olisi uskonut, tehän olitte niin superpari. Onneksi minun piirissäni ei sentään ole ollut mitään sellaista, joka olisi päättynyt iltapäivälehtien lööppeihin. – Voi vain päätellä, miten usein, liian usein jäädään liittoon, joka ei todellakaan ole onnellinen. Kun se on helpompaa, kun minä sitten jäisin yksin, kun se elämä tässä nyt kuitenkin menee jotenkuten. Ei ole kanttia heittäytyä uuteen, vaikka joka ilta itkisi itsenä uneen. Toisen kanssa parisuhteessa oleva yksinäinen ihminen on takuulla pahempaa, kuin yksinelävä yksinäinen. Jälkimmäisellä on toivoa, ensimmäisellä ei (tai ehkä se herra 47 tai rouva X tulee tänäkin vuonna pikkujouluihin, who knows…)

 

Joskus se jätettynä olemisen katkeruus on niin sietämätöntä, ettei siitä pääse yli. On pakkomielteisesti kehiteltävä kostotoimenpiteitä, pilattava oma elämänsä lopullisesti. Silloinkin olisi terapeutti tarpeen, tällä kertaa eroseminaarin muotoinen ohjattu vertaistuki. Siellä opetellaan sietämään hylätyksi tuleminen, epäonnistuminen, kääntämään tappio, jos ei nyt ihan voitoksi, niin kuitenkin opettavaiseksi kokemukseksi. Opetellaan antamaan anteeksi (mikä EI tarkoita, että anteeksiannettavat teot pitäisi hyväksyä). Eroseminaareissa kootaan ne elämän palikat uudestaan ja opitaan tietämään, että miksi-kysymykseen ei ole vastausta.

 

Mikä se onkaan se elämän tarkoitus? Jokainen voi päättää sen itse kohdallaan. Minusta yksi hyvä arvaus olisi se, että pitää olla onnellinen, pyrkiä onneen. Pysyvään onneen. Lottovoittokin olisi kiva, mutta tuskin toisi pysyvää onnea. Pitäisi määritellä onni itselleen. Pysyvä onni (tottahan sekin vaihtelee, eihän tämä muuten olisi ihmisen elämää), perusasiat kunnossa, terveys, talous, antoisat ihmissuhteet. Ja rakkaus. Tunne rakastettuna olemisesta, tieto siitä, että itse rakastaa.

 

Niin että, Viulunsoittajan Maitomies Tevjen sanoin: Mua rakastatko…?

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS