Tänään ajattelin...

Meidänpä talossa

 Tiina on ajatellut, että tänään olisi ohjelmassa rumbiittaa. Hän on laatinut tanssinomaisesta latinoliikunnasta  myös tuoliversion niitä varten, joiden polvet ei kestä pitkäaikaista seisomista. Mikä riemullinen kuuskytminuuttinen! Rumbataan ja sambataan, nauretaan ja puuskutetaan, keinutellaan lanteita svengaavan musiikin tahdissa, tärisytetään alleja, heivataan hauiksia, taivutetaan sormet ilmaisemaan flamencotanssijan estetiikkaa, mikäli ei nivelrikko ole esteenä. Tänään meitä on Tiinan lisäksi paikalla yhdeksän leidiä, enemmän tai vähemmän rollaattorista riippuvaista, pyydellään sellaista jo taiseiltamme lainaksi huomista varten, jolloin lihakset ainakin olisivat kipeitä.

 

Lähtiessä kysellään, ovat kaikki huomanneet, että illalla on skumppaa kerholla. Kun on nimipäivät joillakin, niitä pitää vähän juhlia. Kuohuviinin lisäksi kerhohuoneessa on tarjolla monenlaista herkkua, Hertta on varsinainen jauhopeukalo!  Paikalla on saapunut neljätoista asukasta.

 

Meidän talon meininki ei ole sitä tyypillistä suomalaista. Senioritalona tätä markkinoitiin, mutta ilman ikärajoja. Niinpä meidän senioreiden joukkoon on eksynyt muutama ”alaikäinenkin”, lapsiperheitä. Ujo japanilaispariskunta sai juuri vauvan, heille kerättiin pieni lahja. Lisäksi heitä on opetettu epäsuomalaisille tavoille: naapurit  tervehtivät, juttelevat ja kyselevät vauvan ja äidin voinnista.

 

Tunnelman talossa on alullepannut taloemäntämme Seija, valopilkku. Huolehtivainen ja aikaansaapa. Aito ihminen. Hän on koonnut väen harrastamaan, kokoontumaan, kehitellyt yhdessä asukkaiden kanssa erilaisia aktiviteettejä, kokkaamista, liikuntaa, teatteria, elokuvia, Tallinnan matkoja, saaristoristeilyjä. Milloin mitäkin, mitä ihmiset haluavat, asioita, jotka saavat tarpeeksi kannatusta.

 

Hiljattain eräs ystäväni sanoi: ”Mutta onko tuo nyt kivaa? Minä en kyllä tykkäisi…”. Jäin ihmettelemään sitä. Eihän ketään tietenkään pakoteta tulemaan mukaan, ei edes vaihtamaan kuulumisia naapureiden kanssa. Voi mennä ihan yksin talon pikku kuntosaliin polkemaan stepperillä tai lainaamaan kirjan omasta kirjastosta, ja sitten vaan äkkiä taas piiloon omaan koloonsa. Voi olla tervehtimättä naapuria, jos se tuntuu ylivoimaiselta. Bussipysäkillä voi kääntää selkänsä ja olla olevinaan huomaamatta. Ketään ei painosteta. Monet ovat vielä töissäkin, eivät ehdi mukaan touhuihin läheskään aina.

 

Talossa asuu monta liikuntarajoitteista, monta yksinäistä ihmistä. Monen elämä on tullut yhä rajoitetummaksi, ikää tulee meille kaikille. Mutta nyt yhtäkkiä ollaankin talossa, jossa on ystäviksi tulleita naapureita ympärillä, ovet auki kerhohuoneeseen, jossa voi katsoa tv:tä tai lukea lehtiä, keittää kahvia, käydä asioimassa Seijan kanssa omat tärkeät jutut läpi, saada apua arjen pikkuasioihin. Sydämen pohjasta tulevat ne sanat joita kuulemme toinen toisiltamme tämän tästä: meidän talo on aivan uskomaton paikka asua! Viimeistään joululounaalla kerhohuone on taas täynnä väkeä ja yhteisöön kuulumisen tunne saa fiilikset nousemaan.

 

Niin, ja ensi sunnuntaina, kirkonmenojen aikaan meidän talossa zumbataan. Kaikki asukkaat on tervetulleita, myös tuolilla istuen homma luonnistunee. Liikunta ja iloinen mieli nääs nuorentavat.

 

Minusta on kivaa ja minä tykkään. 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS