Tänään ajattelin...

Jenkkilästä

Otin nokkiini, kun jossakin Vauva-lehden palstalla (se on se foorumi, jossa kaikki tiedetään, kaikki aiheet ja ihmiset käsitellään sekä eniten juorutaan ja panetellaan) minusta kirjoitettiin Amerikan tietämykseni perusteella: tuskin se ämmä edes on rapakkoa ylittänyt... tms, en muista tarkkaan. Suljin blogini. Tai siis suljin blogini koko kasvattipoika-episodin takia. Reality bites. Media is today's reality. Uskaltaako sanoa vaikka ihan suluissa ja hiljaa. Eskito oli meillä kaks vuotta kasvattilapsena, Pssst...

 

Tänään katsottin kotosohvalla Teemalta Coenin veljesten (Ethan ja Joel) "Voi veljet, missä lienet" (Oh brother, where art thou). Onko suomennos ihan nappiin, jokainen miettiköön tykönään, varsinkin jos katsoi leffan. NYT:in kriitikko Ilja Rautsi, veljeni ja ystäväni (en vielä kyllä ole tavannut häntä) on ikäänkuin jo alkanut antaa anteliaammin. Siis tähtiä. Tälle tuli kolme. Eilinen Tom Cruise, Jamie Foxx sai neljä, joka oli mielestäni ihan täsmälleen nappiin.- Mutta tällekin elokuvalle olisin antanut neljä, ellen peräti viisi.

 

Coen veljesten elokuva oli heille tyypillisesti hauska, mutta samalla yhteiskuntakriittinen. Tehty Homeroksen Odysseyksen harharetkien teemaan löyhästi sitoutuen. Ja olennainen ulottuvuus rasismin, ystävyyden, älykkyyserojen lisäksi oli musiikki. Juu, ja mitä näyttelijäsuorituksia! George Clooney, jota vois katsella kaksi tuntia pelkästään kävelemässä kadulla (mutta joka on oikeesti TOSI näyttelijä, meepä katsomaan vaikka elokuva Descendants, tai vuokraa dvd,et pety, vannon: et pety!), John Turturro (Italian ? lahja Hollywoodille) ja kolmas, jonka nimeä ei tietenkään missään mainita, kun ei ole "tähti". Vaikka sietäisi olla. Mutta kyllä oli leffa mun makuuni! Jo vain.

 

Sitten oli jo aika Pieterin mennä tutulullaa, mutta just silloin satuttiin huomaamaan, että seuraavaksi Teemalta tulisi ohjelma "Musiikkia Amerikan vuorilta", Coenin veljesten tekemä dokumentti tämän juuri nähdyn leffan musiikista. Sitä hillybillyä tai bluegrassia, kuka noita erottaa, mutta onko niin väliäkään. Koko leffan ajan olin kiinnittänyt huomiota musiikkiin, ajattelin, etteivät nämä George Clooney etc varmaan osaa noin upeeta countryä esittää, vaikka aidolta näytti (kyllä Hollywoodissa osataan!). Jo tulihan se: eivät itse olleetkaan esittäneet. Olin mennyt lankaan, George Clooneykö olis itse laulanut? No ei sentään....

 

Pieterkään ei malttanut mennä vielä nukkumaan, oli tsekattava laulujen tekijät.. (Ohjelman kuluessa tuli siipalle fiilis: pitäisköhän sittenkin vielä yrittää kitaraa, jospa hakis sen kellarista...).

Sillä väliä, kuka esitti. Onneksi en ole koskaan kadehtinut muusikoita, se taito on ollut ihan liian kaukana minusta. En tajua, kuinka veljeni voi osata ylipäätään soittaa kitaraa, tai Pieter, ihan ufo-juttua mulle. - Joka tapauksessa: se hillybilly, vedettynä kitaralla, viululla, banjolla, sellolla ja takakireällä lauluäänellä..vow. Kolahtaa. Surulliset ja maanläheiset sanat. Tarina. Soittimet yhdessä ja erikseen.

Samalla palaan mielessäni ihan näihin kotoisiin rämpytyksiin: Eldankajärven jää, Oi muistakos Emma, Ritvakoivun juureen... Kaikilla meillä (kansoilla) on ne omat sävelet, ne omat tunnelmat, patriotismia, isänmaallisuutta, kotiseuturakkautta, ikävä johonkin saavuttamattomaan, johonkin menneeseen, vaiko vain rakkautta musiikkiin. Musiikki sitoo sinut paikkaan ja aikaan. Joku tietty kappale heittää sinut nanosekunnissa muualle, joskus koettuun hetkeen. 

Edellisenä iltana oli tullut se edellä mainittu, keinuvan ballaadin omainen ja unenomaisesti väkivaltainen Tom Cruise-Jamie Foxx- leffa, jossa yhtä tärkeää pääroolia oli esittänyt öinen Los Angeles. Upeita kuvia upeasta kaupungista. On myönnettävä: ikävä tuli. Ne kadut, väylät. Sillat ja valot. Samoin kuin tuli ikävä Amerikkaan tästä Coen veljesten "Oh brother..."-leffasta. Päästä taas ajamaan niitä loputtomia, erämaita halkovia väyliä Utahiin ja Arizonaan, matkalla Death Valeyhiin, Anza Borregoon...tai tuohon öiseen punaisten takavalojen virtaan LA:ssa. Unta. 

 

Amerikka kaikkineen, ei sitä voi tajuta. Eikä sitä ole kokonaisuutena. Silti siinä on jotain mystistä, jotain yhtenäistä. Seisoa siellä Las Vegasin katetulla kadulla, jossa katosta räjähtää voimalla Queensin "We will, we will rock you!!!!" Katetun taivaan täydeltä, parin kilometrin pituudelta. Freddie Mercury, alunperin jostain Intiasta, rokittaa meitä taivaasta. Yksimielisyys on sanoinkuvaamaton. Minä en ole enää minä, minä olen yhtä meidän kaikkien, teidän kaikkien kanssa. We will, we will rock you!!! Intian- Englannin-USA:n kautta tänne. Hyvä Freddie Mercury, siellä taivaassa. Nyt ei kai voi enää muuta sanoa, rest in peace.

Pieter lähtee nukkumaan. Mnä jään kadulle vielä hetkeksi. Siellä soittaa live-bändi: hillybillyä! Kuinkas muutenkaan. Bändillä ja solistilla on cowboy-hatut päässä. Miksei olisi. Mehän ollaan syvällä lännessä. 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS