Tänään oli oiva sää lähteä pitkälle lenkille. Nastat vain kenkiin, - nastat, voi kiesus, vanhuus tulee auttamatta - ja ylös, ulos ja lenkille. Tuostakaan sanonnasta nuorilla ei ole mitään käsitystä.
Mut niiden maailmahan onkin ihan eri planeetalta, kuten omamme oli 60-luvulla vanhempiemme mielestä.
Koira on aina otettu, kun koko perhe lähtee ulkoilemaan, se ei tiedä, miten esiintyisi. Ryntäilee tuulispäänä
sinne tänne, kun päästään metsään. Pieter ja minä peräkanaa tallattua kinttupolkua pitkin. Jossakin vaiheessa huomaan, että ei ole mitään kinttupolkua, on vain Pieterin jäljet lumessa ja Wayan
merkkaamat syrjähypyt. Pieter pysähtyy vähän väliä: oliko se nyt tänne? Ai, mutta tuossa on tuo kaatunut puu, taidan muistaa sen. Hetkinen, tässä menee tämä voimalinja, juu siitä vaan yli ja ihan
pian siinä on se polku taas. - No, eipä mitään, tunti menee ja toinenkin jo hyvän matkaa. Puhelimen gps näyttää kyllä, missä mennään.
Jossakin vaiheessa Vihdintien ja Hämevaarantien
kulmauksen lähettyvillä tulemme isolle alueelle, jossa on lautarakennelmia, osin seiniksi tehtyjä ikkunoineen, osin lastauslavoista rakennettuja seinämiä. Keltaisia, vihreitä ja punaisia väritahroja on pinnat täynnä,
sateen haalistamia. Alue on ainakin hehtaarin kokoinen. Kaupunkisota-alue, ou jee! Tää on kivaa, pysyy käteen ja naapuria ampumaan!
Hiljaiseksi vetää. Omituiset on huvit.
Meidänkin työpaikalta
lähdettiin ainakin kerran sellaisiin huvituksiin: tapa se! Tuolla se taas livahti, nyt, anna palaa, älä jumalauta päästä sitä pirua, kuula kalloon! Hah, olet kuollut! - Kai se sitten niin menee: kun ei näillä leveyspiireillä
tarvitse oikeasti piileskellä oikeita aseita ja oikeita tarkka-ampujia, on lähdettävä sotimaan leikisti. Täällä ei tarvitse juosta kauppaan henkensä uhalla, jos kauppa yleensä on auki ja jos siellä edes on
mitään ostettavaa. Sen sijaan voi leikkiä, että tuo tönö tuossa on kauppa, selviänköhän hengissä, jos kyyryssä painan sinne menemään? Vai pläjähtääkö väripanos selkään?
Minähän taidankin olla oikein tosi tosikko. Mitäs minä tässä nyt, höh, kivaahan se on, leikkiä vaan! Ainahan pojat on leikkineet inkkareita ja länkkäreitä, rosvoja ja poliiseja. Ja sitä
ryminää tulee sekä totena että fiktiona tv:stä päivittäin, mukulat pelaa jatkuvasti tappopelejä niillä pleikkareillaan vai mitä ne nyt on. Ei tässä nyt maailmaa sillä paranneta, että
moista hauskuutta aletaan kauhistella.
Matka jatkuu halki lumisen metsän. Jossain kaukana kuuluu Vihdintien jyly, toisessa maailmassa. Toiseen maailmaan jää myös leikkisota, ei ole enää muistuttamassa
oikeasta sodasta. Syyriasta ja niistä muista alueista, joissa ei piileskellä väripanospyssyjä vaan niitä järeämpiä.
Kotona lämmitetään keittoa ja sipaistaan voita ihanien sämpylöiden
päälle. Niitä saa Lidlistä.