Tänään ajattelin...

Musiikkia, riläks...

Laitoin vähän muzakia sivulleni. Valikoima ei ollut perin laaja, mutta sieltä löytyi jokaiselle jotain. Tämä valinta kuvastaa minua. En olisi osannut sellaista ajatellakaan, mutta kuunnellessani joitakin, jotka tiputtivat minut miltei jakkaralta, totesin, että taidan sittenkin olla enempi tuollaisen rauhallisen musiikin ystävä.

 

Joskus niinä aamuina, kun täytyi vielä töihin lähteä, vaikka vielä tunki unta niin kovasti puseroon, saattoi maltillinen rokki olla paikallaan, herätti, pisti veren kiertämään. Mutta nyt, kun alkaa melkein jo auttamattomasti olla vanha... Hetkinen, mitä tuli sanottua! Tarkoitin siis siis keski-iän loppupuolella, silloin  tuollainen rauhallinen sointi sopii paremmin.

 

Musiikkia ovat ihmiset aina tehneet. Saaneet aikaan ja esittäneet tai kuunnelleet. Aina. Siitähän ei ole olemassa ääninäytteitä 40 miljoonan vuoden takaa, mutta silti. Se tiedetään, se on selkäytimessä. Delfiineillä on musiikkia, valailla on omaansa. Vai tapahtuuko niillä vain kommunikointi tavalla, jonka me miellämme musiikiksi? Ja linnut! Sama juttuko? Musiikkia vai kommunikointia! Ehkä joskus viisastumme niin, että voime kommunkoida niiden kanssa. Siis vaikkeivät puhu englantia.

 

Meillä kotona oli äänilevyjen alkuaikoina vain muutama savikiekko. Isä oli ostanut Jääkärin morsiamen (varmaan jostain tiskin alta, se oli kai kiellossa aika pitkään): On kelpo gentlemanni tuo Suomen jääkäri, hän ryssän Iivanalle on kauhun kranaatti... Äiti ei mukamas mokomasta piitannut, vaikka lauloi kyllä kaikki sota-ajan laulut ja opetti ne lapsilleenkin: Eldankajärven jää ja Sotapojan breivi jne, mutta oikeasti hän sanoi pitävänsä oopperoista. No, se ei  kai niin nokonnuukaa ole, ajatteli isä ja osti hänelle operetteja. Äiti toki kuunteli niitä, Kreivitär Maritzaa ja Mustalaisruhtinasta. Sen sellaista, mutta äiti suhtautui niihin kuin alempiinsa. Oopperaa sen olla piti! Sinfoniat ja viulukonsertot jäivät etäisiksi, ehkä perheemme musiikkiopinnot tyssäsivät siihen. (Mitä nyt veli opetteli soitamaan kitaraa ja minä kävin pianon alkeistunneilla.)

 

Joululauluja laulettiin niin kauan kun äiti oli tolkussaan. Nyt se perinne sitten on jäänyt. Harmi. Pitäis kai tehdä karaokeen asiaa. Mutta kun ei voi. Ei voi, kun ei voi. Onneksi meillä on Kirkon Lähetysseura, joka laulattaa meitä joka kirkossa joulun aikaan (tänä vuonna vaakuin täysin rinnoin Heinäveden kirkossa ja kuuntelin partajeesuspapin viisaita välispiikkejä. Sellaisia kaikkien pappien pitäisi olla, tämä puhui jopa savon murretta!).

 

Mutta siis musiikki: minun ikäluokkani vanhemmilla oli ne omat juttunsa: sota-ajan laulut, saksalaiset schlagerit, juomalaulut, osakuntalaulut: wo bist du mein liebe...!!!, humpatkin varmaan: Oi muistatkos Emma...

 

Sitten tultiin me, 60-luvun lättähatut ja nilkkasukkatytöt ja rokki soi! Elvis, uskomatonta! Sellaiset riettaat eleet, kamalat hetkutukset, protestanttikin siinä teki ristinmerkin varmuuden vuoksi. Sitten tuli Beatles. Vanhemmilta oli kaikki menetetty. Suomalaiset ja italialaiset (maahan salakulkeneet) iskelmät olivat lopullisesti menetettyjä. Ooh Lazzarella! Niin vuolaan virran luodolla on linna Olavin...Volare, o-oo! Hiekka vain, pölyn valkoinen hiekka vain.... Ou jeeah!

 

Sinne jäivät mokomat. Me oltiin nykyaikaa ja rokki soi vaan edelleen!

 

Vasta nyt alkoi tulla tietoisuuteen käsite IKIVIHREÄ. Mikä musiikki on ikivihreää? Tjaa-a, jos et tiedä, et tiedä. Se musiikki tulee pala palalta, ihan heti kohta et voi tietää, tuleeko siitä se juttu, joka säilyy halki aikojen. Niinkuin joululaulut. Setä Sachmon Wonderful World, Queensin We will, we will rock you, Frank Sinatran Strangers in the Night. Loputtomiin meillä jo on sitäkin kamaa tallella. 

Nyt, kun me kuunnellaan Michael Bubléta (ei taida omaa musaa tehdä!) tai Adelea (tekee omaa musaa), ei vielä tiedetä, mikä tulee jäämään seuraaville polville.

Mutta kun nämä (8-vuotiaat, sanoo nimimerkki Kaiken Nähnyt) nykyvesselit kuuntelevat ja katselevat (musiikissa tarvitaan nykyisin yhtä paljon näkö- kuin kuuloaistia!) uusien Putoushahmojen musiikkia odotellessaan PSY-nimisen etelä-korelaisen kaverin teknomusalla säestettyä kappaletta Gangnam Style ja vaikka se soi joka paikassa, jokin minussa sanoo, että siinä ei ihan taida olla aineksia ikivihreäksi.

 

PS. Exän kanssa ajettiin kerran meidän oravanvärisellä saabilla mukulat takapenkillä. Lienee ollut jotain 80-lukua. Radiosta tulee jotain. Molemmat takapenkkiläiset tunkevat siihen penkkien väliin: "hei, laittgakaa kovemmalle radio, tää on hyvä, tässä on tosi kiva video!" Silloin minulle valkeni tämä edellä oleva totuus: musiikissa tarvitaan yhtä paljon näkö- kuin kuuloaistiakin.

 

Paitsi ikivihreissä. Korvat riittävät.

 

PS 2 : meitä edeltävän sukupolven erottaa meistä (mm) musiikki. Mutta meitä seuraavaasta sukupolvesta meitä ei ihan niin helpolla erotetakaan,  Rollarit on meidän ikäisiä, samoin Eaglesit ja Paula sekä Katri Helena. Mitäs sanot?

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS