Joku tiedostaa ajan ympyränä, kellotauluna, joku päättymättämänä linjana. Olkoon kellotaulu viikon tai vuoden mittainen, tai vaikkapa ihmisiän mittainen. Minulle aika kuitenkin on lineaarista.
Taas
alkoi uusi vuosi, Amerikoista soitettiin, heillä oli menossa vasta iltapäivä, aloittelevat juhlimista paikallisessa pubissa. Siinä oli taas jotain suhteellista, Uudessa Seelannissa ovat jo pitkään olleet v. 2013 puolella ja Amerikassa
se on vasta tulossa. Kuitenkin aika on sama meillä jokaisella (naapurin kaksi tytärtä ovat Uudessa Seelannissa parhaillaan), minä olen tässä ja nyt ihan prikulleen tällä minuutilla, olinpa täällä tai toisella
puolen maapalloa. Se hetki vain merkitään toisin eri paikassa. Niin, ystävät soittivat Kaliforniasta Anne-Marien kännyn kautta skypellä. Kännyllä skypellä! Viileetä! (Näin pitää sanoa,
vaikka tekisi mieli sanoa: hei kliffaa hei!)
Aika. Aina se jaksaa ihmetyttää kuin Viktor Rydbergin runon tonttua. Mistä se tulee ja minne menee? Sillä on niin monta ulottuvuutta: on kiire kiire, kiire, en ehdi, olen myöhässä,
minuutit kiitävät. Tai: odotan..., odotan..., katson kelloa, vasta viisi minuuttia on kulunut, luulin, että ainakin kaksikymmentä.
Sitten on tämä ihmisikä.
Soittivat tänään äidin hoitokodista,
että lähdönhetki taitaa olla käsillä. Kolme ja puoli vuotta äiti on onnellisena dementikkona viettänyt aikaa vainajiensa kanssa, jotka vierailevat hänen luonaan kaiken aikaa. Joko on tullut aika liittyä joukkoon?
Äidillä on aina, tiukasta järkiperäisyydestään huolimatta, ollut yliluonnollisia kokemuksia. Mahtaisiko hän tulla ilmoittamaan minulle, että nyt hän on lähtenyt? Me on sovittu aikoinaan, että "annetaan
merkki". Mutta sen merkin antaminen tai vastaanottaminen saattaa olla kiinni tästä minun päästäni. Minulla kun ei taida olla sen suuntaista herkkyyttä, ikävä kyllä.
Äiti sanoi aina (iso)tätien
hautajaisissa (tätejä oli runsaasti, peräti kuusi kappaletta), että pala häntä menee mukana, muistoja, lapsuutta. Ja hänestä oli niin raadollista tietää, että kun edellinen polvi kukin kerrallaan lähti,
hän olisi seuraavana vuorossa. Äiti tiedosti oman kuolevaisuutensa jokaisen kuolleen sukulaisen tai ystävän hautajaisissa.
Nytkö on hänen aikansa täällä maanpäällä lopussa? Miten pitkä
ikä, 92 vuotta, miten vähäinen aika! Ja pian hän jää unholaan. Ei meidän mielistä, mutta seuraavan ja sitä seuraavan polven. Exän äitiä, joka nukkui pois eräänä yönä vain
72 vuoden iässä, ajattelen hyvin usein. Ei hän le jäänyt unholaan - vielä. Lapsenlapsen lapsellekin hän on vielä "joku", koska hänestä puhutaan, ne, jotka ovat tunteneet, puhuvat (hän nimittäin oli
erityinen henkilö!). Mutta sen jälkeen hän on vain nimi sukuluettelossa ja ajanvirrassa.
Niin pitää ollakin. Harvat meistä pystyvät uhmaamaan aikaa. Suuret säveltäjät, kirjailijt, maalarit pystyvät.
Taiteilijat. Beethoven ei ole kuollut, eikä Elvis tai James Dean. He eivät kuole koskaan, he elävät teostensa kautta. Elokuvat ja näytelmät tekevät heistä ihan melkein oikeasti eläviä. Mutta me muut,
taiteen kuluttajat, meidän osamme on vaipua unholaan. Maailman kautta kuljemme laulaen, ihana on sielujen toiviotie.
Minä en ihan tarkalleen tiedä, mikä on toiviotie, mutta jotenkin tämä virsi tai joululaulu kuvastaa tätä
ihmisiän mittaista ajanjaksoa, joka yhtyy ajanvirtaan saumattomasti.
Tänä uutena vuotena mietin äitini elämää. Tiedostan, että minä olen vuorossa seuraavana. Ajanvirrassa.