Tänään ajattelin...

Maalliset kahleet hellittivät

Äiti pääsi lopultakin pois. Elämä ei millään tahtonut irrottaa otettaan, kaksi viimeistä viikkoa lähtöä tehtiin. Runsas vuorokausi ennen loppua oli ahdistusta. Ei kipuja, mutta ahdistusta. Kysyin, pelottaako. Äiti puisti päätään. Mutta hyvä ei ollut olla. Hän ei enää pystynyt kertomaan, miltä tuntui.

Elokuvissa kaikki käy niin helposti. Sitä vaan kuollaan: silmät kiinni ja se oli siinä. Ja jos joutuu ammutuksi, se on hengenlähtö kerrasta poikki. Jotkut onnelliset kuolevat nukkuessaan tässä oikeassakin elämässä, joitakin koetellaan viimeiseen asti.

Eräs serkuistani totesi ponnekkaan ykskantaan: äidin kuolema on kaikista kamalin. Ai jaa, sanoisin minä. Kyllä se vähän riippuu. Serkku itse menetti äitinsä nuorena ja tämä äiti tietenkin myös oli aivan liian nuori kuolemaan. Minun äitini ehti elää niin sanoakseni täyden elämän. Ihmisen mittapuun mukaan täyden, vaikka toisaalta nuorena kuoleva on kaiketi myöskin jo täyttänyt tehtävänsä täällä maan pinnalla. Silloin lähtö vaan jättää jälkeensä monta surevaa. Minun äitiäni ei kukaan sure, me olemme iloisia hänen puolestaan, että sai lähteä. Hänen läheisimpänsä ovat jo toisella puolen, siellä he varmaan riensivät ilolla vastaanottamaan häntä. Kupliva jäihin ja tanssit pystyyn. Tai miten nyt juhlivatkin.

Hautajaisia järjestellessä ajattelen äitiäni koko ajan. Heti kuoleman jälkeen aloin nähdä hänet ajatuksissani sellaisena, kuin hän oli parhaissa voimissaan: hyvä ryhti, iloinen ilme, upea siniharmaa tukka, yllä jotain kirkasväristä, pinkkiä varmaankin, isot hopeiset nappikorvakorut korvissaan. Pursuten energiaa. En edes tahdo saada yrittämällä enää kuvaa niiden viimeisten vuosien, saati viimeisten päivien äidistä, se katosi, kun henki jätti ruumiin. Sama juttu oli isän kanssa ja siskon. Hekin nuortuivat kerrasta. 

Äidin kanssa oli puhetta moneen kertaan, että hän tulisi kertomaan, jos pystyy, millaista siellä on. Siis, jos kuolee ensin. Ei ole vielä tullut, mutta odotellaan ihan rauhassa.

Haluaisin pitää kunnon kekkerit. Varmaan veljetkin haluaisivat. Äiti olisi ansainnut sellaiset, oli hän sen verran erikoinen ihminen. Ei äidillinen, mutta välittävä. Aikuisille lapsilleen jo ystäväkin, minulle ainakin. Vahva luonne, määrätietoinen, rohkea, periaatteistaan kiinnipitävä. Kunnioitusta herättävä persoona. Eli runsaan elämän suruineen ja riemuineen. Kyllä hän on yhden muistojuhlan väärti on! Ikävää, että vieraita ei ole tulossa paljoa, eihän ystäviä ja sukulaisia enää juuri ole ja ne harvat ovat niin vanhoja ja raihnaisia, etteivät enää pysty matkustamaan. Meitä on enää jäljellä pieni joukko sisaruksia ja serkuksia, toivottavasti kaikki tulevat. Muistelemaan sukumme viimeistä sodankäyneen sukupolven kunniakasta edustajaa.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS